Häpeälistaani kuuluu kokonainen legioona elokuvia, jotka kaikki ovat nähneet, mutta jotka ovat minulta jääneet tyystiin väliin syystä tai toisesta. Näihin lukeutuu myös Stallone-klassikko Rocky (ja sen kaikki jatko-osat, mutta niitä ei kai ihan kaikki ole nähnyt). Viikko takaperin näin sen myynnissä paikallisessa Citymarketissa vaivaisella kahdella eurolla, ja vaikka minulla oli epäilykseni, päätin silti korjata sen parempaan talteen.
Ehkä suurin syy Rockyn torjumiseen on ollut se käsitys, että kyseessä on nyrkkeilyelokuva, siis oleellisesti jonkinlainen urheiluelokuva, jollaisia en lähtökohtaisesti pysty sietämään. Ja kyllähän Rockyssä nyrkkeilyä on, mutta elokuva ei kerro nyrkkeilystä. Laji voitaisiin vaihtaa melkein miksi tahansa peliksi, joka perustuu yksilöiden, ei joukkueiden suorituksiin. Muutenkin elokuvassa on vain kaksi nyrkkeilyottelua, ihan alussa ja ihan lopussa.
Muuten elokuva on eräänlainen kasvukertomus. Rocky "Italian Stallion" Balboa on kolmekymppinen amatöörinyrkkeilijä, joka leipäjonon sijaan nyrkkeilee itselleen pikkuvoittoja. Sivutöinään hän perii koronkiskurin piikkiin velallisten velkoja, ja yrittää epätoivoisesti tehdä vaikutuksen kaverinsa siskoon, umpiujoon Adrianiin, jolla ei myöskään ole sen kummempaa elämää kuin eläinkaupan apulaisena toimiminen ja veljensä passaaminen.
Elokuvaa voi katsoa siis ainakin kahdella tasolla. Toinen on klassinen "To strive, to seek, to find, and not to yield" -taso, toisessa Rocky on ryysyläinen, Rocky harjoittelee, Rocky ottaa osaa nyrkkeilymatsiin. Turha tässä kai on syvempää analyysiäkään tehdä (kun en osaa); minä joka tapauksessa suureksi yllätyksekseni pidin elokuvasta, ja kehtaan suositella myös niille, jotka eivät nyrkkeilystä tai Sylvester Stallonesta (jonka käsikirjoittama elokuva muuten on) piittaa.
4/5.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti