Dexter, 3. tuotantokausi (2008)

Kuten Battlestar Galactica tai vaikkapa 24, myös Dexter on tähän asti ollut osoitus siitä, että nykyajan televisiosarjat voivat olla aidosti laadukkaita, ja pystyvät aivan hyvin pistämään nokkiin elokuville - ja monesti pistävätkin. Ensimmäisellä kaudella meille esiteltiin herrasmiessarjamurhaaja, rikospaikka- ja verijälkitutkija Dexter Morgan, jonka normaalin pinnan alta kuoriutuu öisin toisenlainen Dexter, pimeä matkustaja, jolla on tarve tappaa. Tunteita esittämään opettelevaa Dexteriä on kuitenkin vaikea vihata, sillä otto-isältään oppimansa "koodin" johdattamana hän tappaa vain rikollisia, jotka ovat viekkaudella ja vääryydellä väistäneet lain kouran. Ensimmäisellä kaudella myös ajettin takaa erästä toista sarjamurhaajaa, Jääautomurhaajaa. Hänet saatiin kiinni, ja toisella kaudella painittiin toisenlaisten ongelmien kanssa: poliisi löysi Dexterin paloittelemat rikollisvainajat, ja hänen piti tehdä kaikkensa, ettei jäisi kiinni.

Nyt sitten (suomalaisen katsojan) käsissä on kolmas tuotantokausi. Millainen sarjamurhaaja meillä on tällä kertaa kohteena? Voisi ajatella, että sarja oli vaikeuksien edessä, koska enää ei oikein voi jahdata Dexteriä tai keksiä uutta sarjamurhaajaa ilman, että koko kausi olisi vaikuttanut vanhojen ideoiden kierrättämiseltä. Onneksi löydettiin kuitenkin muuta sisältöä, sillä Dexterin kolmas kausi nousee vähintäänkin vanhojen tasolle, ellei sitten ylemmäksi. Onneksi löydettiin myös joku korvaamaan edesmennyt konstaapeli Doakes, joka oli ainakin omia suosikkihahmojani varsinaisen päähenkilön ohella.

Kausi alkaa tukalassa tilanteessa: Dexterin tyttöystävä Rita huomaa olevansa raskaana. Samoihin aikoihin murhamiehemme Miamissa tappaa vahingossa viattoman sivullisen, joka sattuu olemaan paikallisen apulaispiirisyyttäjän pikkuveli. Dexterin todellinen kohde, pikkurikollinen Freebo pakenee, ja pääsee Dexterin onneksi pääepäillyksi nuoren miehen murhassa. Murhatutkintaan sekaantuu kuitenkin itse apulaispiirisyyttäjä Miguel Prado, joka alkaa kaveeraamaan Dexterin kanssa vastoin tämän tahtoa.

Sinänsä kauden tapahtumilla - Oscar Pradon murhan selvittämisellä, Ritan raskaudella ja muulla - ei ole hirveästi merkitystä. Ainakaan minä en jaksanut kiinnostua näistä taustalle jäävistä tapahtumista. Se, mikä kuitenkin on oleellista, on Dexterin (Michael C. Hall) ja Miguel Pradon (Jimmy Smits) välinen kemia. Hall on jo todettu mainioksi näyttelijäksi, mutta Smits loistaa myös. Miguel Prado on hahmona hyvin voimakas persoona, ja ottaa näyttämön haltuunsa joka kerta äkkipikaisena ja häikäilemättömänä miehenä, joka on tottunut saamaan tahtonsa läpi, ja jolla on myös pieni salaisuus, jonka hän jakaa Dexterin kanssa. Tämä on se mehu, joka tekee kaudesta loistavan: miesten ystävystyminen, ja ystävyyden muuttuminen taisteluksi. Muu on kehyskertomusta.

Dexter on myös niitä amerikkalaisia sarjoja, joiden tuotantokausi käsittää vain 12 jaksoa. En tiedä, miten yleistä se on nykyään, mutta äkkiseltään jaksomäärä tuntuu vähäiseltä. "Torsokausissa" on kuitenkin se hyvä puoli, että oikein tehtynä niissä keskitytään itse asiaan, eikä täytettä ole juurikaan. Tarinaa ei pitkitetä millään teennäisillä tempuilla ja epäoleellisuuksilla. Tästä syystä myös Dexter on voimakkaasti juonikeskeinen sarja, jota on ihan turha alkaa analysoimaan jakso kerrallaan. Tietysti toiset jaksot ovat huonompia kuin toiset - mutta erot ovat hyvin pieniä, ja johtuvat lähinnä siitä, että tarinalla on oma rytminsä, eikä koko ajan voi tapahtua suuria asioita, vaan tilannetta on kehiteltävä ja kypsyteltävä. Tylsistymään katsoja ei kuitenkaan pääse missään vaiheessa, sen takaan.

Ei voi mitään, Dexter on loistoviihdettä. En keksi oikein mitään huonoa kaudesta, ellei sitten sitä jo kertaalleen mainittua asiaa, että Dexter-Miguel -parivaljakon ulkopuolella tapahtumissa ei ole mitään erityisen mieleenpainuvaa. En ole kuitenkaan varma, pitäisikö ollakaan. Murhajahteihin on perehdytty jo aiemmin, nyt keskitymme muuhun. 5/5.

Battlestar Galactica, 1. kausi (2003/2005)

Hyvää sci-fiä ei ole tarpeeksi. Niin kai voidaan sanoa melkein aina, tilanteesta riippumatta, mutta nähdäkseni väite pitää aidosti paikkansa. Televisiossakin pyörii lähinnä jotain Tähtiporttia, jota katsoin toki lukioikäisenä, mutta josta en koskaan ole ihan täysin pitänyt. Ja jos televisiossa esitetään tieteissarjoja, niiden lähetysaika on sijoitettu sinne, josta niitä ei katso muut kuin ne opiskelijat, jotka viettävät yönsä soluasunnossaan puiston ja pussikaljan sijaan. Tämä kai on yksi syy, miksen ole katsonut 2000-luvun Battlestar Galacticaakaan, vaikka tuttavan luona nähty sarjan aloittava minisarja vaikuttikin ihan hyvältä. Olin kuitenkin kuullut sarjasta sen verran paljon hyvää, että heräteostin joskus talvella Matinkylän Citymarketista sarjan kolme ensimmäistä tuotantokautta, ja viimein pääsiäisenä koppasin mukaani myös neloskauden. Muutama viikko sitten aloitin katselun.

Hyvää sci-fiä ei ole tarpeeksi, mutta sitä on olemassa. Uuden Battlestar Galactican - mainittakoon lyhyesti, etten ole koskaan nähnyt 70-luvun versiota - aloittava minisarja laukaisee sarjan tapahtumat. Kahdentoista siirtokunnan ihmiset ja heidän luomuksensa, cylonit, sotivat aikoinaan, ja tekivät sitten rauhan. 40 vuoden hiljaiselon cylonit palaavat suunnitelman kanssa. Nyt he näyttävät ihmisiltä, ja heillä on sen verran tulivoimaa, että he pommittavat ihmiset käytännössä sukupuuttoon minuuteissa. Nelisenkymmentätuhatta pakolaista pääsee karkuun siirtokunnilta, ja vailla todellista toivoa he aloittavat pakomatkansa myyttiseen kolmanteentoista siirtokuntaan, Maa-planeetalle, jota ei välttämättä ole edes olemassa kuin muinaisissa taruissa sarjan maailmassa.

Tieteissarjat tavanomaisesti pilaa se, että ne suunnataan nuorelle yleisölle, ja aikuisempi katsoja joutuu usein pyörittämään lapsellisuussuodatintaan täysillä pystyäkseen nauttimaan näkemästään. Kuinka paljon parempi olisikaan Tähtien sodan etko-osa -trilogia ollut lapsuudessaan alkuperäisestä trilogiasta nauttineen mielestä, jos Jar Jar Binks olisi teloitettu jo käsikirjoitusvaiheessa? Taisteluplaneetta Galactican tapauksessa täysi-ikäinen katsoja voi kuitenkaan ottaa mukavan asennon ja nauttia sarjasta. Se on synkkä tarina. Matkalta ei selvitä ilman traagisia menetyksiä. Toivoa ei ole, eikä sitä hirveämmin anneta. Vettä ja polttoainetta on rajallinen määrä, eikä ihmisennäköiset, sankareiden riveihin soluttautuneet cylon-agentit helpota tilannetta. Sotilas- ja siviilihallinnon näkemykset ovat usein ristiriidassa, eivätkä vanha sotakarhu, komentaja William Adama ja rintasyöpään sairastunut, kuolemaa muilta salassa tekevä presidentti Roslin pelkää astua toistensa varpaille ajaessaan omia näkemyksiään. Sankarit eivät ole puhtoisia, vaan joukkoon mahtuu alkoholisteja, nymfomaaneja (sarjassa on ainakin K-15 -leiman verran seksiä ja jokunen itsetyydytyskohtauskin) ja itsemurha-alttiita henkilöitä. Tarinat käsittelevät puitteistaan huolimatta ihmisiä ja heidän valintojaan. On politikointia, ja on sotaa. Ensimmäisellä tuotantokaudella, johon lasken minisarjan ja 12 varsinaista jaksoa, ei ollut yhtään pseudotieteeseen pohjautuvaa silmänkääntötemppujaksoa, jotka saattaisivat vedota alaikäisiin poikiin.

Minusta on ilahduttavaa, miten televisiotuotantoja arvostetaan nykyään sen verran, että tuottajat sallivat muidenkin kuin saippuasarjojen olla sarjoja, eivätkä kahlitse niitä episodiseen rakenteeseen. BSG:n ensimmäinen kausi on käytännössä yhtä suurta jatkotarinaa. Yhtään täysin irrallista jaksoa ei ole vielä tullut vastaan. Nekin jaksot - tai siis yksi jakso, Bastille Day, saa syvemmän merkityksen myöhemmin hieman Timo Soinia muistuttavan hahmon palatessa loppukaudesta kuvioihin populistis-poliittisine pyrkimyksineen.

Ensimmäisen kauden ainoa heikko lenkki on mielestäni koko ajan taustalla pyörivä tarina cylonien miehittämälle Capricalle ansaan jääneestä lentäjästä, Helosta. Sillä on varmasti suurempi merkitys, ainakin kauden päättävien jaksojen perusteella, mutta suurimman osan ajasta mies juoksentelee tyhjältä vaikuttavalla planeetalla väistellen välillä cyloneita ("leivänpaahtimia"). Hidas juonenrakentelu on minusta ihan hyvä asia, mutta välillä Helon tarina vie vaan turhaa ruutuaikaa, ja rikkoo mielenkiintoisempien tapahtumien kerronnan rytmiä.

Tuotantoarvot BSG:ssä on kohdallaan. En tiedä, millä budjetilla sarjaa tehtiin, mutta ainakaan se ei näytä halvalta. "Käsivaralla kuvatut" avaruuskohtaukset toimivat. Ääniraita sopii tunnelmaan, ja näyttelijät pääsääntöisesti osaavat asiansa hyvin. Erityismaininta: Edward James Olmos on nappivalinta möreänä komentaja Adamana. Toinen erityismaininta: minäkin luulin aluksi, että Gaius Baltaria esitti Alexander Siddig, niin samalta tohtorit Baltar ja Bashir näyttävät ja jopa kuulostavat. Jopa nimet ovat samantapaiset: kuusi kirjainta, joista puolet ovat täsmälleen samat. James Callis on kuitenkin kai sitten eri henkilö.

Kaikkiaan Battlestar Galactica on jälleen yksi osoitus siitä, miten 2000-luvulla osataan tehdä laadukasta TV-viihdettä - ja vieläpä science fictioniä. Kauden päättävä cliffhangerkin on onnistunut, ja pakottaa jatkamaan kakkoskaudella melkein samantien. Tykkään.

4/5.