Pidin eräänä viikonloppuna hellettä vilpoisessa elokuvateatterissa, ja kävin katsomassa koleanharmaan elokuvan nimeltä Harry Brown. Se kertoo perheensä menettäneestä, iäkkäästä miehestä, jonka ainoa ilo elämässä on juoda muutama kalja ja pelata erä shakkia kaverinsa kanssa. Molempien seniorikansalaisten elämä pyörii niin kolkossa lähiössä, että suomalaisetkin kerrostalokasarmit vaikuttavat iloisilta ja pirteiltä. Ja kun lähiöissä ollaan, niin ollaan myös niiden kuninkaiden, täysin pitelemättömien, huumeissa ja laittomissa käsiaseissa kylpevien nuorisorikollisten armoilla. Ja ne narkkariruhtinaat ovat ottaneet Harryn kaverin silmätikukseen, ja kun pahin käy, Harrystä kuoriutuu bronsonilainen kostaja.
Onhan näitä vigilante-elokuvia tietysti nähty, ja jos jokin, niin juuri se on vialla Harry Brownissa. Keski-ikäisen arkkitehdin sijasta omaa oikeutta alkaa jakamaan eläkeläismies, ja yhdysvaltalainen suurkaupunki on vaihdettu brittiläiseen räkälähiöön. Jossain vaiheessa poliisit sekaantuvat kuvioihin, ja pääsevät ehkä Harryn jäljillekin ja ovat sitten epävirallisesti vielä kiitollisia hänelle. Nähty on.
Mutta sen kummempaa vikaa rainassa ei ole. Vigilante-genren edustajana se on toimivampi kuin parin vuoden takainen Death Sentence. Harry Brown ei tuntuisi valahtavan sille tasolle, jossa räkänokkien niittämisestä tulee pääasia, ja jossa seuraavan tapon tulee viihteen nimissä olla edellistä raaempi. Tätähän elokuvassa muun muassa kritisoidaan - sodassa Harry ja kumppanit tappoivat vihollisia, koska isänmaan etu sitä vaati, jenginuoret tappavat koska se on heille viihdettä. Ja elokuvissakävijät katsovat Harry Brownia, koska se on meille viihdettä.
Pääasiassa Harry Brown on tutkielma siitä, mitä tapahtuu kun nuoret eivät enää hyväksy auktoriteettejä, ja kun he ovat oppineet voivansa vähät välittää auktoriteeteistä tietäen hyvin, etteivät ne voi heille mitään. Vanhempia ei tarvitse kunnioittaa, vaan itse asiassa heidän postiluukuista voi nakata roihuavan kasan paskaa. Poliisit eivät voi koskea heihin, riittää kun räkänokka on muistaa olla tunnustamatta ja hokee välillä hey I've got rights. Onko keinoa saada kärpästen herran seuraajiksi kääntyneet käyttäytymään taas ihmisiksi? En tiedä, mutta tässä elokuvassa tie yhteiskuntarauhaan käy vatsan, aivojen ja muiden ruumiinosien kautta, tai pikemminkin lävitse.
Harry Brown ansaitsee varovaiset suositteluni. Hirveän paljon uutta se ei tarjoa, mutta suoriutuu kuitenkin varsin kelvollisesti genrensä edustajana.
3/5.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti