Digiboksilleni on hieman vajaan vuoden aikana kertynyt koko joukko elokuvia, jotka on ollut tarkoitus katsoa, mutta jotka ovat vain jääneet muiden asioiden jalkoihin. Viime lokakuulta minulla oli (muutaman muun lisäksi) jäljellä muuan Isabel Coixet'n kirjoittama ja ohjaama, jonkin verran palkintojakin kahminut My Life Without Me, eli Elämäni ilman minua. En ihan muista enää, millä perustelin aikoinaan tallennuksen - yleensä suhtaudun sovinnaisiin (tarkoitan: ei nyrjähtäneisiin) draamoihin ennakkoluuloisesti. Välillä on tietysti hyvä sivuuttaa ennakkoluulonsa - ei koskaan tiedä, milloin yllättyy positiivisesti. Yllättikö Life Without Me?
Vastaus on: kyllä ja ei, mutta enimmäkseen ei. Positiivista on se, että "naisten draamaelokuvaksi" Life Without Men katsoo ihan mielellään alusta loppuun, eikä missään välissä ehdi iskeä sellaista "koskahan tämä loppuu"-fiilistä. Toisaalta elokuva jotenkin vain jättää kylmäksi. Elokuvassahan on kyse siitä, että nuori nainen saa tietää kuolevansa parin kuukauden päästä, ja laatii sitten listan asioista, jotka hän aikoo tehdä ennen kuolemaansa. Hän lupaa nauhoittaa syntymäpäiväonnittelut tyttärilleen yli kymmeneksi seuraavaksi vuodeksi, lupaa sanovansa tyttärilleen rakastavansa heitä joka päivä niin kauan kun henki pihisee, lupaa "polttavansa ja ryyppäävänsä" sielun kyllyydestä, lupaa saavansa jonkun rakastumaan häneen ja lupaa kokeilevansa seksiä muiden miesten kanssa, jotta tietäisi miltä se tuntuu. Ja sitten seuraamme, kun Ann toteuttaa nämä (tosin polttamista ja ryyppäämistä en havainnut - yhden oluen tilaamista ei lasketa).
Tässä olisi mielestäni ihan potentiaalia hyväänkin elämänfilosofiseen tutkielmaan, etenkin kuin Annin lähipiirin ihmiset tuntuvat hassaavan elämiään, mutta ei. Kyllähän Ann ohjeistaa äitiään olemaan iloisempi ja eläväisempi, mutta ei se oikein riitä. Lopun aikaa näemme vain, miten Ann toteuttaa itsekkäitä aikeitaan. Kaikista tympein kohtaus on, kun Ann kutsuu laihduttamiseen ja painoonsa pakkomielteisesti suhtautuvan työkaverinsa luokseen. Luulisi kuolemaa tekevän Annin toivovan ystävänsä pääsevän irti pakkomielteestään, mutta ilmeisesti toisen ihmisen onnettomuudelle nauraminen poikaystävän kanssa selän takana ja ystävän syvemmälle murheen alhoon puskeminen on sitten niin hieno kokemus, että se pitää ennen kuolemaa kokea.
Ja sitten se salasuhde. Hyvä on, ymmärrän sen, että jos on ollut koko ikänsä vain yhden ihmisen kanssa, niin saattaa tehdä mieli kokeilla miltä muut tuntuvat. Jotenkin Leen ja Annin suhde vaikuttaa epäuskottavalta. Lee on nähnyt Annin kerran ja rakastunut siinä samassa. Normaali nainen ehkä siirtyisi takavasemmalle, mutta ei Ann. No, aikaraja on tiukka ja kokeilunhalu kova, ei kai siinä auta nirsoilla, vaan häikäilemättömästi hyväksikäyttää toista.
Nämä asiat poislukien elokuva kuitenkin on ihan kohtuullinen, ja voin hyvin kuvitella, että moni voisi arvostaa enemmänkin. Elokuva on myös kahminut jonkin verran palkintoja erinäisillä elokuvajuhlilla. Vaikka juonessa on omat, minua häiritsevät puutteensa, on elokuvan muut puolet kunnossa.
3/5
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti