Dexter, 3. tuotantokausi (2008)

Kuten Battlestar Galactica tai vaikkapa 24, myös Dexter on tähän asti ollut osoitus siitä, että nykyajan televisiosarjat voivat olla aidosti laadukkaita, ja pystyvät aivan hyvin pistämään nokkiin elokuville - ja monesti pistävätkin. Ensimmäisellä kaudella meille esiteltiin herrasmiessarjamurhaaja, rikospaikka- ja verijälkitutkija Dexter Morgan, jonka normaalin pinnan alta kuoriutuu öisin toisenlainen Dexter, pimeä matkustaja, jolla on tarve tappaa. Tunteita esittämään opettelevaa Dexteriä on kuitenkin vaikea vihata, sillä otto-isältään oppimansa "koodin" johdattamana hän tappaa vain rikollisia, jotka ovat viekkaudella ja vääryydellä väistäneet lain kouran. Ensimmäisellä kaudella myös ajettin takaa erästä toista sarjamurhaajaa, Jääautomurhaajaa. Hänet saatiin kiinni, ja toisella kaudella painittiin toisenlaisten ongelmien kanssa: poliisi löysi Dexterin paloittelemat rikollisvainajat, ja hänen piti tehdä kaikkensa, ettei jäisi kiinni.

Nyt sitten (suomalaisen katsojan) käsissä on kolmas tuotantokausi. Millainen sarjamurhaaja meillä on tällä kertaa kohteena? Voisi ajatella, että sarja oli vaikeuksien edessä, koska enää ei oikein voi jahdata Dexteriä tai keksiä uutta sarjamurhaajaa ilman, että koko kausi olisi vaikuttanut vanhojen ideoiden kierrättämiseltä. Onneksi löydettiin kuitenkin muuta sisältöä, sillä Dexterin kolmas kausi nousee vähintäänkin vanhojen tasolle, ellei sitten ylemmäksi. Onneksi löydettiin myös joku korvaamaan edesmennyt konstaapeli Doakes, joka oli ainakin omia suosikkihahmojani varsinaisen päähenkilön ohella.

Kausi alkaa tukalassa tilanteessa: Dexterin tyttöystävä Rita huomaa olevansa raskaana. Samoihin aikoihin murhamiehemme Miamissa tappaa vahingossa viattoman sivullisen, joka sattuu olemaan paikallisen apulaispiirisyyttäjän pikkuveli. Dexterin todellinen kohde, pikkurikollinen Freebo pakenee, ja pääsee Dexterin onneksi pääepäillyksi nuoren miehen murhassa. Murhatutkintaan sekaantuu kuitenkin itse apulaispiirisyyttäjä Miguel Prado, joka alkaa kaveeraamaan Dexterin kanssa vastoin tämän tahtoa.

Sinänsä kauden tapahtumilla - Oscar Pradon murhan selvittämisellä, Ritan raskaudella ja muulla - ei ole hirveästi merkitystä. Ainakaan minä en jaksanut kiinnostua näistä taustalle jäävistä tapahtumista. Se, mikä kuitenkin on oleellista, on Dexterin (Michael C. Hall) ja Miguel Pradon (Jimmy Smits) välinen kemia. Hall on jo todettu mainioksi näyttelijäksi, mutta Smits loistaa myös. Miguel Prado on hahmona hyvin voimakas persoona, ja ottaa näyttämön haltuunsa joka kerta äkkipikaisena ja häikäilemättömänä miehenä, joka on tottunut saamaan tahtonsa läpi, ja jolla on myös pieni salaisuus, jonka hän jakaa Dexterin kanssa. Tämä on se mehu, joka tekee kaudesta loistavan: miesten ystävystyminen, ja ystävyyden muuttuminen taisteluksi. Muu on kehyskertomusta.

Dexter on myös niitä amerikkalaisia sarjoja, joiden tuotantokausi käsittää vain 12 jaksoa. En tiedä, miten yleistä se on nykyään, mutta äkkiseltään jaksomäärä tuntuu vähäiseltä. "Torsokausissa" on kuitenkin se hyvä puoli, että oikein tehtynä niissä keskitytään itse asiaan, eikä täytettä ole juurikaan. Tarinaa ei pitkitetä millään teennäisillä tempuilla ja epäoleellisuuksilla. Tästä syystä myös Dexter on voimakkaasti juonikeskeinen sarja, jota on ihan turha alkaa analysoimaan jakso kerrallaan. Tietysti toiset jaksot ovat huonompia kuin toiset - mutta erot ovat hyvin pieniä, ja johtuvat lähinnä siitä, että tarinalla on oma rytminsä, eikä koko ajan voi tapahtua suuria asioita, vaan tilannetta on kehiteltävä ja kypsyteltävä. Tylsistymään katsoja ei kuitenkaan pääse missään vaiheessa, sen takaan.

Ei voi mitään, Dexter on loistoviihdettä. En keksi oikein mitään huonoa kaudesta, ellei sitten sitä jo kertaalleen mainittua asiaa, että Dexter-Miguel -parivaljakon ulkopuolella tapahtumissa ei ole mitään erityisen mieleenpainuvaa. En ole kuitenkaan varma, pitäisikö ollakaan. Murhajahteihin on perehdytty jo aiemmin, nyt keskitymme muuhun. 5/5.

Battlestar Galactica, 3. kausi (2006-2007)

Katsoin BSG:n kolmannen tuotantokauden jo ammoin heinäkuussa, mutta arvostelun kirjoittaminen jäi kesken. Totesin kesken kauden sarjan olevan sitä lajia, ettei jaksokohtainen arvostelu ole järkevä tapa esittää analyysiä. Tarinalla ja mytologialla on niin keskeinen sija, että vain harva jakso muodostaa järkevän kokonaisuuden itsessään.

Tässä vaiheessa havaitsen myös, että melkein kolmen kuukauden ero on syövyttänyt muistot, ja joudun oikein miettimään, mitä kauden aikana tapahtui. Kausi alkaa pakan sekoittamisella. Enää ei matkata avaruudessa etsimässä uutta kotia ja välttelemässä lentäviä robotteja, vaan valtaosa ihmiskunnasta on asunut yli puoli vuotta ja asuu edelleen cylonien miehittämällä Uudella Capricalla, ja yrittävät selvitä päivästä toiseen leivänpaahdinhallinnon rautaisen nyrkin alla. Presidentti Baltar häärää onnettomana cylonien sätkynukkena. Ei hätää - Galactica odottelee jossain sopivaa hetkeä rynnätä apuun, ja planeetalla pieni joukko katkeria ja kaikkeen valmiita ihmisiä järjestää maanalaista terroristiryhmätoimintaa.

Kolmoskauden alku käsittelee yksinomaan miehityskuukausia. Minua harmitti, kun pelastus tuntui saapuvan turhankin nopeasti, mutta se ei kuitenkaan haitannut - alkukauden tapahtumia käsitellään kyllä rankalla kädellä koko loppukausi. Kaikki kun eivät hyväksyneet terroristien toimia, eikä kapinaremmi toisaalta muistele hyvällä cylonien lukuun syystä tai toisesta toimineita "pettureita". Vähiten hyvällä he muistelevat Baltaria, jonka kontolle jää erinäiset teloitustoimeksiannot, eikä kukaan usko hänen toimineen vastentahtoisesti. Baltarin onneksi hän pääsee cylonien mukaan - joksikin aikaa. Harmi vain, että hänen osakkeensa myös cylonien keskuudessa on päässyt laskemaan. Tämä käsittää kauden keskiosan, jota vaivaa pieni keskinkertaisuus muutamine tylsemmän puoleisine ja irrallisine jaksoineen.

Onneksi lopussa taas pusketaan kaasupoljin pohjaan, ja pedataan seuraavaa kautta. Sarjan mytologiaa - cylonien uskontoa, "viittä viimeistä cylonia", cylon-ihmis -hybridiä. Samaan aikaan Baltar joutuu oikeudenkäyntiin, ja poika-Adama tekee kehnon PR-tempun ryhtyessään puolustamaan Baltaria oikeudenkäynnissä. Kara näyttää kuolevan. Neloskauden aloittaminen on siirtynyt minulla kuukausia ja kuukausia, ja muistellessani kolmoskautta tänään, ihmettelen vähän miksi.

Uusi Battlestar Galactica on edelleen parhaita 2000-luvun televisiosarjoja, ellei sitten paras. Vielä kolmannellakaan kaudella ei ainakaan minulle jää tuntumaa, kuin sarjan luojat yrittäisivät tehdä taattua perjantaiviihdettä riiausreissunsa avaruusoopperan vuoksi jättäville pojille ja miehille, vaan juonelliset ratkaisut ovat paikoin hyvin rohkeita, eikä sarjan notkahtelevaa (jos se nyt ylipäätään notkahtaa missään vaiheessa) korjata aina spektaakkelimaisilla avaruustaisteluilla, vaan toimivaa draamaa on saatu aikaan muutenkin. Suosittelen edelleen. 5/5.

Star Trek: Deep Space Nine, 1. kausi (1993)

Aloitin katsomaan uusintana viime kesänä ensimmäisen kerran katsomaani Star Trek: Deep Space Nine -sarjaa. Perinteisesti Star Trek on ollut tutkimusmatkasarja: avaruusalus, jonka nimi on Enterprise (tai Voyager) matkaa viimeisillä käymättömillä korpimailla etsimässä uusia sivilisaatiota ja ongelmia, ja tuomassa hyvää tahtoa ja rauhaa. DS9 poikkeaa tästä kaavasta merkittävästi: toiminta keskittyy planeetta Bajorin läheisyyteen, joka on vasta hiljattain vapautunut cardassien miehityksestä. Federaatio kutsutaan asemalle paitsi pitämään cardassit loitolla, myös varmistamaan että bajorilaiset aikanaan pääsisivät Federaation jäseniksi. Aseman komentajaksi valitaan vaimonsa kuolemasta edelleen kärsivä vastahakoinen Benjamin Sisko, kalju, mutta tummaihoinen komentaja. Tilanne mutkistuu, kun bajorista tuleekin yhtäkkiä alfa-kvadrantin mielenkiinnon keskittymä, kun sen läheisyydestä löytyy stabiili madonreikä entuudestaan tuikituntemattomaan galaksin osaan, gamma-kvadranttiin.

Voisi ajatella, että stationaarisuus on silkka este ja rajoite. Jos The Next Generationissa tympi välillä liiat "klingon-jaksot", on tässä tietysti vaaran valtava ähky "bajoraanijaksoista" ja kenties "cardassiajaksoista". Epäilemättä osa katsojista ei pidä tästä asetelmasta, vaan toivoisi vanhaa kunnon seikkailutrekkiä, mutta minusta tässä sarjassa on onnistuttu syventämään nimenomaan edellämainittuja kansakuntia, tekemään niistä jotenkin "kokonaisia" samaan tapaan kuin aiemmat sarjat ovat tehneet etenkin klingoneista. Asetelma merkitsee myös sitä, etteivät käsikirjoittajat pääse pakoon mennyttä, vaan joutuvat pitämään huolen sarjan maailman sisäisestä eheydestä, ottamaan huomioon mitä aikaisemmin on tapahtunut. Ennen kaikkea asetelma tarjoaa tilaisuuden käsitellä aiheita, joihin ei yksi jakso riitä, ja nimenomaan tavalla, johon ei yksi jakso riitä. Nyt tilanteita voidaan rakentaa useitakin jaksoa, jopa tuotantokausia ja sitten katsoa miten käy, kun shit hits the fan. Edelleen asetelma tarjoaa mahdollisuuden siihen, että varsinaisten pääosanäyttelijöiden lisäksi on joukko sivuosanäyttelijöitä, joita pääsemme tapaamaan useita kertoja, ja joiden tarinaa päästään myös todella syventämään.

Tietysti tämä kaikki tarkoittaa sitä, että sarjasta on hankala katsoa satunnaisia jaksoja silloin tällöin, sieltä täältä. Tämä korostuu etenkin sarjan viimeisillä kausilla. En tarkoita, että Babylon 5:n tai Battlestar Galactican tapaan kyse olisi siitä, ettei voi tajuta mitä tapahtuu jos ei tiedä mitä aikaisemmin on tapahtunut, mutta tärkeää olisi tuntea hahmot, ja tietää ainakin jotain sarjan premisseistä, eli Bajorin / Cardassian historiasta, madonreiän merkityksestä ja sarjan hahmoista - jotkut sivuhahmot mukaanlukien. Sarja vaatii katsojalta hieman enemmän kuin muut Trekit.

Kaikkiaan DS9 liikkuu huomattavan paljon harmaammalla alueella kuin muut Trekit. Vaikka Starfleetin upseerit ovat edelleen hieman kirkasotsaisia, ei maailma kuitenkaan enää ole, ja sankarimmekin joutuvat sen vuoksi olemaan käytännöllisiä. Missään muussa Trekissä ei ole oikein samanlaista politikointia, eivät päähahmot pidä avoimesti pystyssä uhkapelipaikkaa ja ilotaloa (kyllä!). Vaikka ei nyt Battlestar Galactican tapaan ihan näytetä ruudulla seksiä ja raiskauksia, on DS9 kuitenkin jotain muuta kuin Shakespearea vapaa-ajallaan näyttelevät renessanssiupseerit, joille sukupuolisuhteetkin ovat sivistyneitä kynttiläillallisia. DS9:n hahmot ovat inhimillisiä, myös pahassa.

Viimeisenä yleishuomiona nurisen siitä, että DVD-kotelon kuva spoilaa tulevien tuotantokausien yllätyksiä: nyt lyhyttukkainen Sisko leikkaa tukkansa kaljuksi jossain vaiheessa ja kasvattaa viikset! Mutta sitten jaksokohtaisiin pika-arvioihin.


Emissary: Sarja alkaa mainiosti takaumalla Wolf 359:n taisteluun, jonka tiimellyksessä Picard-Locutuksen johdolla borgit tuhoavat muun muassa aluksen, jolta tuleva kapteeni Sisko pääsee poikansa kanssa pakenemaan, mutta joutuu jättämään rakkaan vaimonsa jälkeen. Kolme vuotta myöhemmin katkera Sisko määrätään komentamaan etäistä, Bajorin kiertoradalla sijaitsevaa, cardassien vielä pari viikkoa aiemmin miehittämää avaruusasemaa ja varmistamaan, että Bajor tulisi kelvolliseksi liittymään osaksi Federaatiota. Tilanne muuttuu äkkiä, kun Sisko ja kumppanit löytävät vakaan madonreiän, joka johtaa 70.000 valovuoden päähän gamma-kvadranttiin. Kaikkiaan Emissary esittelee päähahmot ihan onnistuneesti, vaikkakin minusta yrittää vähän liikaa maalata "persoonallisuutta" hahmoille, jotka pystyisivät siihen itsekin hiljalleen sarjan edetessä. Lisäksi esitellään muuan sivuhahmo, cardassialainen Gul Dukat, joka oli aiemmin aseman prefekti, "kapteeni". En muista enää, missä valossa ferengit esiteltiin The Next Generationin viimeisillä kausilla, mutta tässä on jo havaittavissa selkeää irrottautumista kökköpahisten roolista kohti kapitalistista oman edun tavoittelijaa. Myöskin äkkiä käy selväksi, etteivät kaikki päähahmot ole puhtoisia ja tykkää toisista: majuri Kira Nerys sanoo suoraan olevansa sitä mieltä, ettei hyväksy federaation päsmäröintiä, turvallisuuspäällikkö Odo taasen on avoimen sarkastinen ja kyyninen. Jakson varsinainen idea on Siskon menneisyyden traumojen käsittely, omituiset "madonreikämuukalaiset" ja hänen mahdollinen roolinsa bajorilaisten jumalolentojen, "profeettojen" lähettiläänä. Kaikkiaan Emissary lupaa hieman erilaista trekkiä, jossa uskonnolla ja kenties politiikalla on sijansa. Jakson hieman esoteerinen jälkipuolisko saattaa tosin olla toimintaa ja jänniä scifi-elementtejä odottavalle hieman tylsä - DS9:ä pidetään joskus sinä "tylsänä trekkinä", eikä avausjakson perusteella voi kieltää, etteikö maine olisi ehkä jossain määrin perusteltukin. Sen sijaan hieman aikuisempaan, avaruusjuonitteluista pitävään makuun "erilaisen" trekin avausjakso olisi varsin asiallinen ja lupaava. 4/5.

Past Prologue: Mies saapuu cardassien jahtaamana asemalle. Entinen terroristi, joka ilmeisesti tunsi Kiran hyvinkin, väittää sanoutuneensa irti väkivallasta, ja hänelle myönnetään turvapaikka. Lopulta Kira joutuu kuitenkin miettimään, kelle hän oikein olisi lojaali. Past Prologue on mainio jakso, jonka varsinainen sisältö on ihan onnistunut, mutta jonka kruunaa erään sarjassa useita kertoja esiintyvän sivuhahmon esitteleminen. Tohtori Bashirin ja yksinkertaisen räätäli Garakin, jota esittää Andrew Robinson (Hellraiser, Dirty Harry), homoeroottissävytteinen ensikohtaaminen on unohtumaton, eikä katsojallekaan tule hirveän selväksi, onko kyseessä tavallinen kauppias, vakooja vai mikä. 4/5.

A Man Alone: Jos edellisessä jaksossa syvennyttiin Kiraan, päästään nyt syventymään Odoon. Konstaapelin aikoinaan vankilaan saattama mies on päässyt vapaaksi, sillä cardassien häivyttyä vallan kahvasta ei cardassialaisen murhaamista enää pidetä varsinaisesti rikoksena. Odo on kyllä erinomaisen hyvä hahmo, eikä vähiten siksi että hän on "hyvis", ja silti epä-Star Trekmaisesti kyyninen, sarkastinen, ja voisiko sanoa hivenen misantrooppinen hahmo. Valitettavasti suljetun tilan murhamysteeri ei ole siitä onnistuneimmasta päästä, ja loppuratkaisussa tunnutaan hieman kuin oikaistaisiin pari mutkaa. Sillä välin osoitetaan, että Wesleyn korvikkeeksi pelkäämäni Jake Sisko olekaan Wesley, vaan tavallinen poikalapsi, ja Miles O'Brienin vaimo Keiko siirtyy työttömyysputkesta opettajan uralle perustamalla koulun. 2/5.

Babel: Jakso on kuin suoraan The Next Generationista. Omituinen, eräänlaisen afasian aiheuttava virus sekoittaa aseman väen aivot, ja johtaa lopulta kuolemaan. Kello käy, ja lääke on löydettävä. Käy ilmi, että virus onkin keinotekoinen. Loppuratkaisu on kuitenkin aivan liian äkillinen - kun oikea henkilö, joka tietää vieläpä kertoa ettei vastalääkettä koskaan tehty, saapuu paikalle, löytyy vastalääke muutamassa minuutissa. Ei sillä, etteikö heti alusta alkaen olisi ollut selvää, että tilanne korjaantuu. 2/5.

Captive Pursuit: Aseman väki saa ensimmäisen vieraansa Gamma-kvadrantista. Toskiksi esittäytyvä paljastuu erityistä metsästystä vartavasten räätälöidyksi saaliseläimeksi, mikä aiheuttaa tiettyjä eettisiä ristiriitoja federaation ja uusien vieraiden kanssa. Tällainen "TNG-jakso", mutta onneksi fiksummasta päästä, edes loppuratkaisu ei ole siinä mielessä onnellinen, että muukalaiset saadaan koulutettua ihmisten tavoille. Kolme ja puoli pyöristyy ylöspäin. 4/5.

Q-Less: Sarjan ensimmäinen Q-jakso ei ihan varsinaisesti vakuuta, vaan jää sellaiseksi typeräksi huumorijakso, joka olisi varmaan voitu esittää ihan hyvin emosarjassakin, jos Enterpriselle vain suinkin olisi sopinut sen verran harmaalla alueella toimivaa henkilöstöä, että joku olisi voinut järjestää hämäräperäisen tavaran huutokaupan salassa. Jakso toimiikin ehkä paremmin jonkinlaisena irrallisena välipalana, jossa vähän piikitellään The Next Generationin suuntaan - yhdessä kohtauksessa Q toteaa, että Picard and his lackeys would have solved all this technobabble hours ago. Koko sarjan kertaalleen nähneenä on todettava, että poliittikkaa ja muuta uskontoa käsittelevään sarjaan kaikkivoipa Q ei sovi lainkaan, ja ilahduttavasti Q-Less jääkin sarjan ainoaksi Q-jaksoksi. Heppoisemmassa Voyagerissa niitä on hahmon ystäville (kaitpa heitäkin on) vielä tarjolla. 2/5.

Dax: Taas näitä Trekin oikeudenkäyntijaksoja. Onneksi Dax on kuitenkin selvästi paremmasta päästä. Meidän omaa Jadzia Daxia syytetään jostain, mikä tapahtui silloin kun Dax-toukka asusteli Curzon-nimisessä isännässä. Menneitä kaiveleva muukalainen (Gregory Itzin, 24:n presidentti vitoskaudelta) on sitä mieltä, että myöhempien isäntien (tai emäntien tässä tapauksessa) on maksettava aiempien synneistä, sillä muutoin trillit voisivat suorittaa "täydellisiä rikoksia". Jadzia Dax ei kuitenkaan ole hirveän halukas puolustamaan itseään - miksei? Jakso valottaa mukavasti melko vieraita trillejä (jotka esiintyivät ilmeisesti jo The Next Generationissa), ja Siskon ja Curzon "Old man" Daxin välejä nyt kun Curzon on kuollut. 4/5.

The Passenger: Tohtori Bashir ja majuri Kira ovat matkalla kotiin jostain, kun vastaanottavat hätäkutsun, ja yrittävät pelastaa pulaan joutuneen aluksen viimeiset eloonjääneet, murhamiehen ja hänet napanneen lainvalvojattaren. Murhamies vaikuttaisi kuolevan, mutta asemalle päästyään alkaakin vaikuttamaan siltä, että mies on kuin onkin vielä elossa, ja aikoo edelleen kaapata lastillisen mustassa pörssissä myytävää deuridiumia. Odo ja Starfleetin palkkaama luutnantti Primmin tutkivat asiaa. Jakson parhaita puolia ei ole "pimeän kyytiläisen" arvoitus, vaan Odon suhtautuminen toimivaltansa jakamiseen. Ihan OK perusjakso, vaikkakin uuden ruumiin saaneen tappajan ylinäyttely vähän häiritseekin. Loppuratkaisu on melkoisen epätrekkiläinen, ja kertoo paljon siitä, millä vesillä DS9:ssä seilataan: hyvis teloittaa silmää räpäyttämättä murhaajan, kun tämä on lopulta saatu kiinni, eikä muut hyvikset närkästy ääneen, ainoastaan ilmeet menevät vaikeiksi. 3/5.

Move Along Home: Larppausta Cube-elokuvien hengessä. Asema saa vieraita Gamma-kvadrantista. Vähän kuten Voyagerissa myöhemmin, tässä oudot muukalaiset ovat ihmisiä, joilla on takatukat ja tatuointeja. Siskon ja muiden harmiksi muukalaiset ovat viehtyneitä uhkapelaamiseen. Quark tutustuttaa heidät alfa-kvadrantin tapoihin, kuten kasinoiden huijaustoimintaan. Vastalahjaksi Quark saa pelata typerää Chula-peliä, johon Kira, Sisko, Bashir ja Dax pääsevät ottamaan henkilökohtaisesti osaa. Jaksossa parasta on taas Odon (ja edellisen jakson Primminin) tutkimukset, ja Odon suhtautuminen Starfleetin käytäntöihin - hän kun ei siihen kuulu, ei hänellä ole myöskään hirveästi estoja mennä omin luvin tutkimaan muukalaisten alusta. ("Oh, is that a Starfleet policy? Well, I'm not in Starfleet!"). En muistanutkaan tätä, mutta tämä oli paitsi toinen, myös viimeinen kerta kun näemme Primminiä. Jakso ei myöskään onnistu luomaan jännitettä, sillä alusta alkaen on ihan selvää, että peliin joutuneilla sankareillamme ei ole oikeasta hädästä tietoakaan - jos tässä sarjassa joku kuolee, niin ei ainakaan missään muukalaisten kepeässä Dungeons & Dragons -pelissä. 2/5.

The Nagus: Ferengit olivat TNG:ssä kävelevä, huono vitsi. Heidän piti olla "uusia pahiksia", mutta poskelleen meni. DS9 onkin muotoillut ferengit uuteen uskoon - vaikka kyseessä ei edelleenkään ole mitenkään suosikkirotuni, Armin Shimermanin Quark on ollut mainio hahmo. Tämä jakso on sarjan ensimmäinen "ferengijakso", jossa näemme muiden ahneiden kapitalistien ja keinottelijoiden lisäksi ferengien johtajan, Suurnagus Zekin (Wallace Shawn), joka tosin nimeää Quarkin seuraajakseen ja hoitamaan gamma-kvadranttilaisten hyväksikäyttöä, öh, ei kun kaupankäyntiä. Korkealla asemalla on myös korkeammat riskit. Paikoin ihan hauska jakso, joita ei kyllä tarvitsisi tulla mitenkään säännöllisesti. 2/5.

Vortex: Quarkin yritys kaupata varastettua tavaraa menee mönkään, kun madonreiän toiselta puolelta tullut muukalainen saa vihiä asiasta, ja keskeyttää tilaisuuden. Ryöstökään ei kuitenkaan onnistu, ja muukalainen tappaa vahingossa toisen. Odo alkaa taas tutkimaan. Jaksossa selvitellään Odon alkuperää - gamma-kvadranttilaisella miehellä kun on mukanaan eräänlainen otus, joka muistuttaa monella tavoin Odoa. Voisiko Odo olla kotoisin gamma-kvadrantista, ja onko olemassa muitakin muodonmuuttajia? Jakso ei lopulta vastaa paljoonkaan, mutta toisaalta: myyteillä usein on jonkinlainen pohja todellisuudessa, mistä Odo itse tietysti on varsin selkeä todiste. Odon sarkastisuus ja misantropia on erittäin miellyttävää, kun muuten trekeissä ollaan aika ystävällisiä ja kilttejä. 3/5.

Battle Lines: Bajorin uskonnollinen johtaja (Kai) Opaka saapuu asemalle, ja halajaa vähän katselemaan, mitä madonreiän, eli bajorien "taivaallisen temppelin" (celestial temple) tuolla puolen on. Käy kuitenkin köpelösti, sukkula ammutaan alas, ja Opaka kuolee. Kira, Bashir ja Sisko tapaavat sodassa toisen heimon kanssa olevan heimon, ja pian käy ilmi, että planeetta onkin jonkinlainen sodan monumentti, jossa kukaan ei kuole lopullisesti - Opakakin herää pian takaisin henkiin. Ainoa vaan, että kuolleet tulevat riippuvaisiksi planeetan mikrobeista (vai mitähän nanohöpötyksiä taas olivatkaan), eivätkä voi enää poistua planeetalta, mikäli mielivät pysyä hengissä. Ihan ok perusjakso, mutta Opaka olisi saattanut olla tärkeä hahmo, ja nyt hän vaikuttaa poistuvan sarjasta melko yhdentekevässä välikohtauksessa. 3/5.

The Storyteller: O'Brien ja Bashir lähtevät Bajoriin tutkimaan hädässä olevaa kylää, jossa ainoa huolenaihe onkin kun paikallinen tarinaniskijä on kuolemassa vanhuuteen. Kyläläisten mielestä hänen selviytymisensä on kuitenkin elintärkeää heille, sillä muuten kamala pilviolento syöksee kylän tuhoon ja turmioon. Kuoleva tarinaniskijä valitsee O'Brienin seuraajakseen. Samaan aikaan Sisko toimii sovittelijana kahden bajorilaisheimon välisissä aluejakoneuvotteluissa. Jake ja Nog (Quarkin veljenpoika) käyttäytyvät kuten typerä varhaisteinit, joita he ovatkin. Vähän tällainen hölmö, TNG-hylyltä vaikuttava jakso. 2/5.

Progress: Yksi Bajorin kuista aiotaan hyötykäyttää lämmöntuotantoon, jonka vuoksi kuu on evakuoitava. Muuten sujuu hyvin, mutta Anthony Hopkinsilta näyttävä papparainen parin kaverinsa kera ei suostu lähtemään, vaan on valmis vaikka kuolemaan. Kira yrittää maanitella miestä. Tämäkin on vähän tällainen TNG-jakso, paitsi loppuratkaisu ilahduttaa vähän - ei tule mitään iloista "kaikki ovat tyytyväisiä"-kompromissiä. 3/5.

If Wishes Were Horses: Typerä TNG-hylky, jossa DS9:n asukkien mielikuvitukset alkavat jostain syystä muovaamaan todellisuutta - satuhahmot ja kuolleet pesäpalloilijat tulevat lihaksi, asemalla alkaa juoksentelemaan strutseja ja satamaan lunta. Suht' älytön juttu, mutta huumorijaksona siinä on muutama hauska juttukin: (1) Quark naureskelee Odolle, kuinka tällä ei ole mielikuvitusta. Hetkeä myöhemmin Odo on toimistossaan, ja kuvittelee Quarkin kaltereiden taakse ja myhäilee, etteikö hänellä muka ole mielikuvitusta. (2) Lopun technobabble-hätätila -kohtauksessa Kira raportoi hädissään "aliavaruusoskillaatiosta", jonka perään hän sanoo itsekseen, juuri sen verran kovaa että katsoja saattaa kuulla, eikä lausetta ole tekstitetty: "What the hell does that mean?". 2/5.

The Forsaken: Lwaxana Troi -jakso, joka ärsyttää hieman aluksi, mutta on loppujen lopuksi ihan siedettävä. Jakson varsinainen juoni (läheisyydenkipeä tietokone) on huuhaata, mutta Troi saa Odosta, yksinäisestä konstaapelistamme, irti paljon, eikä Troikaan ole ihan niin ärsyttävä kuin tavallisesti. 3/5.

Dramatis Personae: Klingonit olivat lähettäneet madonreiän toiselle puolen biotutkimusseurueen. Se palaa takaisin matkalle viittä vaille tuhoutuneena raunioaluksena. Viimeinen eloonjäänyt onnistuu kaukosiirtämään itsensä asemalle, komentosillalle (Ihanko totta? Vaikuttaa siltä, ettei DS9:llä välitetä liikaa turvatoimista), ja kuolee sitten siihen julistaen itselleen voiton viimeisellä henkäyksellään. Hieman myöhemmin aseman väki alkaa käyttäytyä oudosti. Kira vaatii erään tavara-aluksen miehistön pidättämistä ja lastin takavarikoimista, Sisko ja muut federaatiolaiset eivät. Lopulta välit kärjistyvät, ja aseman bajorilaisväki suunnittelee vallankaappausta, ihmiset taas varautuvat vallan väkivaltaiseen takaisinkaappaukseen. Paitsi Sisko, jota ei vähempää voisi kiinnostaa aseman komentajan tehtävät, vaan keskittyy rakentelemaan kelloa. Ainoa, joka ei käyttäydy oudosti on Odo, jonka harteille jää mysteerin selvittäminen. Peruskauraa, tällainen tavanomainen scifi-jakso, ei mitenkään hemaiseva. 2/5.

Duet: Muuan kuljetusalus tuo Bashirille potilaan, joka kärsii ns. Kalla-Nohran oireyhtymästä. Kira kiinnostuu, sillä syndroomasta saattaa kärsiä vain ne, jotka olivat mukana cardassialaisten rakentamalla ja hallinnoimalla työ- eli keskitysleirillä miehityksen aikaan, ja vallankin jonkinlaisen kaivosonnettomuuden aikaan. Ainoa vaan, että potilas itse on cardassialainen - siis Kiran näkökulmasta hirvittävä sotarikollinen. Potilas väittää olevansa silkka arkistoijanplanttu, mutta kaikki ei ole ihan sitä, miltä näyttää. Duetia pidetään usein sarjan parhaimmistoon kuuluvana jaksona, ja vaikka en itse välttämättä ihan niin pitkälle menisi, on Duet ehdottomasti ykköskauden toistaiseksi paras jakso, ja jos joku jakso tällä kaudella, niin juuri tämä ansaitsee täydet pisteet. Harris Yulinin (Ghostbusters 2!) esittämän cardassialaisen ja Kiran välinen kärhämöinti on vaikuttavaa seurattavaa loppuun asti. Loppuratkaisua myöten jakso on erinomainen osoitus siitä, miksi DS9 nousee emosarjansa The Next Generationin yläpuolelle. Juonipaljastuksia pelkäämättömät voivat tarkistaa tämän Youtube-klipin, joka kokoaa yhteen pari timanttista kohtausta jaksosta. 5/5.

In the Hands of the Prophets: Kauden viimeinen jakso keskittyy siihen, miten bajorilaisten uskonnollisuus ja federaation tiukan tieteellinen maailmankuva sopii yhteen. Tähän asti ei ole ollut ongelmia, mutta Bajorilla on myös fundamentalisteja, ja tavallinen kansa on yhtä altista mielipidevaikuttamiselle kuin nykyaikanakin. Tämäkin jakso on, hieman toisella tapaa kuin Duet, selvää pesäeron tekoa TNG:hen nähden. Vaikka jakson varsinaiset ongelmat (Keikon eli O'Brien vaimon pitämän koulun ja bajorilaisten profeettauskon ristiriita, sekä O'Brienin apulaisen outo kuolemantapaus) selviävätkin, jää tilanne kuitenkin auki: sankarit ovat edelleen asemissaan, eivät voi jatkaa eteenpäin kuten Enterprise, ja Bajorille jää jaksossa esitellyt sivuhahmot, joita tulemme tapaamaan jatkossakin. Toinen on vedekit (Vedek = jonkinlainen bajorilainen versio kardinaaleista tms. siinä missä Kai = Paavi) Bareil ja pirullinen Winn, jota esittää erittäin mainio Louise "Nurse Ratched" Fletcher. Mainio lopetus kaudelle, vaikkei attentaatteineenkaan ihan olekaan "Best of Both Worlds"-tasoa. 4/5.

Jos lasken jaksokohtaisten pisteiden keskiarvon ja mediaanin, olisi kauden arvosana 3. Deep Space Nine season 1 on ensimmäiseksi kaudeksi erinomainen, mutta sillä on kohtalainen määrä keskinkertaisia jaksoja. Sinänsä hienoa, ettei selvästi huonoja jaksoja ole mahtunut mukaan, mutta parantamisen varaakin vielä on, joten arvosana tuntuu oikeutetulta. 3/5.

Twilight Zone: The Movie (1983)

Oma osani on siitä onneton, etten ole koskaan seurannut Twilight Zone -sarjoja televisiosta. Ainoa muistikuvani on lapsuudesta, jostain 80-luvun jälkipuoliskolta, jolloin katsoin jostain jaksosta alkua, enkä sitten uskaltanut katsoa enempää. Siitä on nyt vähintään 20 vuotta, joten en odottanut mitään erikoisempia kauhuelämyksiä naiivisti suomennettua Hämärän pelottavia varjoja katsellessa. Ei ehkä pitäisi haukkua suomennosta, sillä se yhdessä kansikuvan kanssa sai minut DVD:n ostamaankin, ja tajusin vasta paljon myöhemmin, että kyseessä on Hämärän rajamailla -sarjan elokuvaelma.

Elokuva koostuu neljästä, noin parinkymmenen minuutin segmentistä - se ei siis varsinaisesti ole elokuva, vaan eräänlainen kehys, johon on aseteltu neljä lyhytelokuvaa ja eräänlainen prologi. Kullakin segmentillä on omat näyttelijänsä, omat ohjaajansa, omat kaikki.

Ensimmäisessä segmentissä ylennyksen toiselle miehelle ("jutkulle") menettänyt mies purkaa baarissa turhautuneisuuttaan rasistisin sanakääntein, ja joutuu yllättäen natsi-Saksaan ilman validia henkilöllisyystodistusta. Mies saa tuta muukalaisvihan omissa nahoissaan. Välillä käydään myös Vietnamin viidakoissa ja otetaan osaa Ku Klux Klanin turpakäräjille. Toteutus on melko lapsellinen, vaikka natsiupseerit toimisivatkin. Olisi tässä voinut olla jokin järkikin, sen sijaan että vain juostaan pakoon luoteja. Segmenttiin liittyy kuvauksissa sattunut helikopterionnettomuus, jonka seurauksena pääosanäyttelijä Vic Morrow sekä pari lapsinäyttelijää kuolivat. Ei ihan parasta PR:ää elokuvalle. Segmentistä on bongattavissa Salaisista kansioista tuttu Steven Williams, joka esitti agentti Mulderin toista tiedonantajaa, X:ää.

Toisessa segmentissä, jonka on ohjannut itse Steven Spielberg, vanhainkodin asukkaat saavat kokea vielä kerran lapsuuden. Äreä setä ei saa. Tarina on oikeaa siirappikaramelliä, tästä on pelottavat varjot kaukana.

Kolmas segmentti parantaa jo vähän - nuori nainen törmää kirjaimellisesti pieneen poikaan, ja ajaa tämän kotiin. Paikan päällä paljastuukin, että todellisuus tottelee pojan tahtoa. Hän asuu isossa talossa, jossa jokaisesta televisiosta tulee piirrettyjä, jossa päivällisenä on herkkuja ja jossa muut perheenjäsenet myötäilevät poikaa kaikessa. Segmentistä on bongattavissa Babylon 5:stä tuttu Bill Mumy, joka esitti tietenkin Lennieriä, ja jota en suureksi häpeäkseni tunnistanut ensin. Lisäksi bongattavissa on Nancy Cartwright, jonka on tullut tunnetuksi jonkun piirretyn ääninäyttelijänä.

Paras on jätetty viimeiseksi: neljäs segmentti, joka on ilmeisesti uusioversio alkuperäisen sarjan jaksosta Nightmare at 20,000 feet. Mainio John Lithgow esittää lentokammoista matkustajaa, joka matkaa lentokoneella myrskyisenä päivänä. Hän on melkein saamassa paniikkikohtauksensa hallintaan, kun luulee näkevänsä lentokoneen siivellä jotain. Johtuiko lentokoneen yhden moottorin sammuminen tosiaan vain salamasta?

Tällainen setti. Ei tässä tosiaan hirveämmin pelkotiloja päässyt syntymään, mutta pari viimeistä osiota, ja etenkin viimeinen, korvasivat paljon. On tietysti ajateltava, että nykyään on huomattavan helppo turruttaa itsensä kauhulla ja muulla hämärällä, mutta 30 vuotta sitten tilanne taisi olla erilainen. Oman aikansa tuotteeksi Hämärän pelottavat varjot on mielestäni säilynyt hyvin sikäli, että se ei näytä miltään "kasariretroilulta", vaikka tarinat sinänsä kesyjä olisivatkin nykyajan näkökulmasta. 3/5.

Transporter 2 (2005)

Ensimmäinen Transporter-elokuva oli (muistaakseni) yllättävän hyvää tasoa oleva, eurooppalaiselta tuntuva tyylikäs toimintaelokuva, jossa työkseen "tavaraa" kuljettava ex-sotilas ajaa autolla. Sittemmin elokuvalle on saatu jo kaksikin jatko-osaa, joista olen nyt katsonut ensimmäisen.

Jatko-osat ovat harvemmin ensimmäistä osaa parempia, eikä ensimmäinenkään Transporter mikään vuoden elokuvatapaus ollut kaikesta huolimatta. Jatko-osa iskee seuraavan vaihteen silmään: luvassa on lisää toimintaa ja lisää kaahailua. Harmi, että tarina on jätetty vähän sivuseikaksi, ja viimeisetkin realismin rippeet nakattu roskakoriin. Transporter 2 on elokuva, jossa Jason Stathamin esittämä sankari sattumalta huomaa pommin autonsa pohjassa, arvaa pahisten räjäyttävän sen heti kun silmä välttää, ja lähtee sitten ajamaan tuhatta ja sataa satama-alueella, ja onnistuu lennättämään autonsa niin, että se ensinnäkin kierähtää akselinsa ympäri, ja nousee juuri niin korkealle, että sataman nostokurjen koukku yltää juuri sen verran, että pommin kahva takertuu siihen, ja Audi putoaa neljälle renkaalle täysin naarmuttomana, edelleen uutuuttaan kiiltävänä. Taide-elokuvaa tai vakavaa draamaa odottavat voivat tosiaan jättää tämän elokuvan väliin.

Eihän tällaisia elokuvia tietenkään katsota siksi, että haluttaisiin realismia, draamaa tai ideoilla leikittelyä. Näitä katsotaan siksi, että halutaan rentoutua, kääntää aivot nollille ja kuluttaa puolisentoista tuntia. Transporter 2 ei ole ihan yhtä tyylikäs kuin ensimmäinen - itse asiassa siinä on vähän enemmän sellaista B-elokuvan tuntua, eivätkä antagonistit ole sillä tavalla karismaattisia, kuin tällaisissa elokuvissa pitäisi olla - on vain rasvaletti-huumepomo ja räikeästi meikattu psykoottinen naistappaja, joka erityisesti vaikuttaa tekaistulta hahmolta, kun on pitänyt saada jonkinlainen "erikoisuus" pahikseksi. Häntä näyttelee minun kanssa samanikäinen näyttelijä Kate Nauta, ja vaikka nimi nyt ei miestä tai naista pahennakaan, ei se helpotakaan suhtautumista hahmoon.

Elokuva on kyllä ihan nätti, ja erityisesti Jason Statham sopii tuiman Frankin rooliin kuin valettu. Kuten elokuvaakaan, ei Stathamiakaan voi kehua aivan objektiivisesti mainioksi, mutta asiansa hän todella ajaa erinomaisesti. 2/5.

Battlestar Galactica, 2. kausi (2005-2006)

Nyt on katsastettu toinen kausi uutta Galacticaa ja kyllä, se vain parantaa ensimmäisestä kaudesta. Jaksot ovat kauttaaltaan huippuluokkaa poislukien pieni suvantovaihe kauden jälkipuoliskolla, jolloin tarjoillaan useampi keskinkertainen jakso putkeen.

Minulla ei taida juurikaan olla lisättävää ykköskauden katsaukseeni. Battlestar Galactica on edelleen erinomainen sarja, joka ei säästele henkilöhahmojaan, ei katsojaa, jossa käsikirjoittajat tekevät välillä hyvinkin rohkeita ratkaisuja. Se ei edelleenkään sorru lapsekkuuksiin. Ei tätä voi kuin suositella.

Koska mitään erityistä lisättävää ei jäänyt, ajattelin kirjata jaksokohtaiset arviot, kuten aikanaan tein Voyagerille (pitäisi ehkä siirtää ne arviot tämän blogin puolelle ja lisätä kuvaruutukaappaukset). Aloitin niiden kirjoittamisen kuitenkin vasta kauden alun jälkeen, jaksosta The Final Cut, joten ensimmäisille jaksoille kirjoitan vain lyhyesti jotain. Annan kaikille arvosanan 4, sillä vaikka en enää jaksokohtaisia vahvuuksia muista, sen muistan että kausi oli todella timanttinen juurikin tuohon The Final Cutiin saakka.

Yhteenvetona annan uuden Galactican toiselle kaudelle arvosanan 5/5. Vaikka jaksojen pisteytysten keskiarvo jääneekin ehkä sinne nelosen paikkeille, ja vaikka joukkoon mahtuu muutama huti, on BSG silti täyttä tavaraa, ja koska en suoraan sanottuna tiedä, millainen kolmoskausi tulee edes olemaan, käytän nyt tilaisuuteni antaa mahdollisesti parhaimman kauden arvosana, jos sarja muuttuukin heikompaan suuntaan. Olen kyllä optimistinen, mutta enempiä spoilaamatta voidaan mainita, että edellä jo kertaalleen mainitut käsikirjoittajien ratkaisut eivät ole turvallisuushakuisemmasta päästä.

---

Scattered: Laivasto on kaoottisessa tilassa, komentaja Adama vain kriittisessä. Juopon eversti Tigh'n täytyy ottaa komento, kun Galactica joutuu eroon muista. 4/5

Valley of Darkness: Alienia Galactican tapaan, nyt käytävillä vain juoksentelevat cylon-centurionit. Adama on edelleen kuoleman kielissä. 4/5

Fragged: Kobolille nalkkiin jääneet sotilaat ajautuvat henkilöstökonflikteihin. Tigh julistaa poikkeustilan. 4/5

Resistance: Kobolilta löytyy muitakin eloonjääneitä. Adama palaa tajuihinsa. 4/5

The Farm: Kobolilla cylonit pitävät ihmisiä kiinni matrixilaisissa kojeissa. 4/5


Home, part 1: Adama pitää jälleen komentoa, mutta hän ei ole enää sama mies. Presidentti Roslinin porukka lähtee etsimään "Athenan hautaa". 4/5

Home, part 2: Adama päättää yhdistää jakautuneen laivaston henkiinjäämistodennäköisyyden nostamiseksi. Athenan hauta löytyy, ja samalla saadaan hieman toivoa, että mystinen Maa-planeetta todella on olemassa. 4/5.

The Final Cut: Tutkiva journalisti (Lucy Lawless) haluaa lukijoita, siis kohujutun. Siviiliväestön ja armeijan välissä on paha juopa, joka on syntynyt paitsi tavallisesta auktoriteettivihasta, myös eversti Tigh'n aikana aikaisemmassa jaksossa sattuneesta "Gideonin verilöylystä", jossa muutama siviili sai luodista. The Final Cut on oikeastaan ensimmäinen jakso koko sarjassa, joka tuntuu "tavalliselta", so. irralliselta jaksolta, vaikka kytköksiä aiempiin tapahtumiin löytyykin, eikä se ole kovin onnistunut. Huonomaineisen, viinaanmenevän everstimme murhauhka tuntuu niin kovin epäuskottavan teatraaliselta, että kyseessä voisi siltä osin olla joku tyypillinen sarjamurhaviihdesarjan täytejakso. Joka tapauksessa Babylon 5 teki jo paremmin "sarjan sankarit TV-reportterin silmin"-jakson, ja peräti kaksi kertaa (And Now for a Word ja Illusion of Truth). Lopun yllätyskäännekään ei oikein pelasta. 2/5.

Flight of the Phoenix: Vieläkin hieman täytejakson makua - kauden alussa Galactican tietoverkot jouduttiin kytkemään intranetiksi laskentatehon kasvattamiseksi, ja sen jäljiltä järjestelmään jäi tähän asti piilossa pysytellyt Cylonien virus. Nyt se aktivoituu, ja alkaa kääntämään aluksen järjestelmiä miehistöä vastaan. Onneksi Cylon-Sharon pystyy auttamaan. Samalla päällikkö Tyrol rakentaa hävittäjän, tuosta noin vain. Äh, tämä olisi hyvin voinut olla keskinkertainen jakso Trekkiä. 2/5.

Pegasus: Notkahdus jäi lyhyeksi - Pegasus on jaksona täyttä rautaa. Aluksi tunnelma on katossa, kun Galactica kohtaa toisen joukkotuhoa pakoon päässeen taistelualuksen, Pegasuksen. Tunnelma alkaa kuitenkin muuttua amiraali Cainin otettua ylempiarvoisena vallan, ja alettua soveltaa hänen tapaansa johtaa. DVD:llä on tunnin versio jaksossa. Televisiosta on leikattu hieman lyhyemmäksi ymmärtääkseni melko kuuluisakin kohtaus, joka ei ole ihan kaikkien mieleen. Puhun siis raiskauksesta. Minuun jakso kaiken kaikkiaan jätti vaikutuksen, ja viimeiset 20 minuuttia katselin sitä ihmetellen, miten voi olla näin hyvä. Anteeksi ylisanat. 5/5.

Resurrection ship, pt. 1: Välitöntä jatkoa cliffhangeriin päättyneelle Pegasukselle. Sarjan mytologiaan kuuluu oleellisesti se, että kuollessaan cylon ei varsinaisesti kuole, vaan sen "tietoisuus" siirtyy toiseen kehoon (kaiken aikaa taustalla pyörivän Helo-Sharon-Tyrol -kolmiodraaman syistä on juuri tässä). Kuulustellessaan Pegasuksen omaa cylon-vankia, Kutosen kopiota, tohtori Baltar saa tietää "henkiinherätysaluksesta", joka mahdollistaa tällaisen tietoisuussiirron myös avaruuden laitamilla, kaukana cylonien tukikohdista. Samaan aikaan kun siirtokuntien laivasto suunnittelee iskua cylonia vastaan, suunnittelevat Adama ja Cain toimia myös toisiaan vastaan. Hieman väliteoksen makua, mutta tämä onkin trilogian toinen osa. 4/5.

Resurrection ship, pt. 2: Edellisen jakson tapahtumat saavat päätöksensä. Ihan ei Pegasuksen tasolla tässä ylletä, vaikka toiveet olivat korkealla. Jakso oli ehkä vähän liian positiivinen, mutta ainahan ei voi voittaa. 4/5.

Epiphanies: Hieman välijakson makua, jossa aavistuksen verran ärsyttävän ihmeratkaisun (joka kaiketikin oli kyllä odotettavissa) lisäksi tarjoillaan mielenkiintoista juonenrakentelua vastaisuuden varalle, ja valotetaan vähän sitä, mitä presidentti Roslin puuhaili viimeisinä päivinä ennen Cylonien hyökkäystä. 3/5.

Black Market: Jälleen yksi hieman välijakson makuinen jakso, jossa käsitellään markkinataloutta tilanteessa, jossa tavaroista on puutetta. Ihan kelvollinen jakso, joka kuitenkin alkaa ihan hiljattain käytetyllä "48 hours earlier"-tekniikalla, joka tässä tuntuu jo hieman toistolta. Leen "rakastettu" tuntui hieman hihasta reväistyltä - onko häntä näkynyt aikaisemmin? Tietenkään ei voi ihailla, miten sujuvasti sankareina pidetyt päähahmotkin tukevat avoimesti prostituutiota. 3/5.

Scar: Myös cylonien raider-alukset ovat sitä lajia, joka syntyy kuoltuaan uudestaan - paitsi nyt kun ylösnousemusalus on tuhottu. Tämäkin jakso rakentaa jännitettä sillä, että siinä esitetään "xx hours earlier"-tekniikalla takaumia, tosin tällä kertaa niin, että nykyhetkeä ja menneisyyttä esitellään lomittain koko jakson ajan, ja lopussa ne yhtenevät. Ja jos Black Marketissa esiteltiin Leetä kärsivänä ihmisenä, on tällä kertaa vuorossa itsetuhoinen Kara eli Starbuck, joka on alkanut ryyppäämään, ja joka itkee rakkaansa perään. Ajatus veteraani-cylonista on hyvä, mutta yhden jakson sisään tungettuna se ei ihan saavuta sellaista uhkaavuutta, että katsojakin suhtautuisi siihen jonkinlaisena legendana. 2/5.

Sacrifice: Panttivankidraama Galactican tapaan on ihan toimiva jakso ja olisi mainio välipala, ellei sitä edeltäisi koko joukko välipaloja. Jaksossa kuitenkin selvästi asetetaan pöydälle aineksia tulevaan. 3/5.

Captain's Hand: No nyt aletaan taas puhua. Pitkän keskinkertaisuuden putken jälkeen näemme valoa. Kuukausi on kulunut edellisen jakson tapahtumista, Lee ja Starbuckin välit ovat hieman kireät, ja Pegasuksen komentajaksi ylennetty insinööri ei hallitse esimiestehtäviään, ja tekee sitten pahan virheen. Sillä välin presidentti Roslin joutuu ottamaan kantaa, onko abortti oikein tilanteessa, jossa ihmisiä on jäljellä 48 tuhatta henkeä, eikä asiaa helpota se, että vaalit ovat tulossa, jolloin pitäisi tietenkin luvata pelkkää mannaa kansalaisille. Vielä vähemmän asiaa helpottaa se, että varapresidentti Baltar asettuu myös ehdolle. Odotukset loppukaudeksi kasvavat. 4/5.

Downloaded: Teaserin perusteella jakso käsittelee henkiinherätettyjen cylonien, ja nimenomaan Kutosen ja Sharonin tuntoja. Jakso kuitenkin on täyttä rautaa. Kuten oikea Baltar näkee omatuntonsa cylonien pussiin pelaavana Kutosena, oikea (?) Kutonen näkee Baltarin omantuntonsa kuvana ja äänitorvena. Samaan aikaan Galacticalla toinen Sharon saa kauan odotetun vauvan. Presidentti ja muut eivät kuitenkaan oikein niele sitä, että vauvaa jotenkin käytettäisiin heitä vastaan, joten se on ehkä tapettava. Tai jotain. Niin tai näin, erinomainen jakso. 5/5.

Lay Down Your Burdens, pt. 1: Tyrol näkee painajaisia ja hakkaa Callyn. Dean Stockwellin esittämä pappi terapoi häntä. Samaan aikaan sotaväki suunnittelee pelastusoperaatiota Capricalle, jonne jumiin jääneistä vastarintajoukoista tulimme muistutetuiksi edellisessä jaksossa. Siviiliväki taas kohisee vaaleista, ja Roslin ja populistinen Baltar (populistisen Zarekin avustuksella) käyvät vaaliväittelyitä, ja huolimatta siitä, ettei Baltar tajua politiikasta mitään, hän vaikuttaisi keräävän huolestuttavaa suosiota. LDYB selvästi tähtää johonkin, mutta kaksiosaisen jakson ensimmäisenä puoliskona se ei ole ooh!aah!-luokkaa. Haluaisin antaa suuremman arvosanan, mutta kuin se on toisaalta huonompi kuin Captain's Hand, joten 3/5.

Lay Down Your Burdens, pt. 2: Mitä tähän nyt sanoisi? Ensimmäisen osan tapahtumat saavat jatkoa. Capricalle lähtenyt pelastuspartio selviää, vaalit pidetään, cylonit jättävät Caprican ja katoavat omille teilleen. Varsin hyvä jakso, ja arvelin kauden päättyvän vaalituloksen selviämiseen ja erääseenkin itsemurhaiskuun. Vaan ei, ruutuun lävähtää teksti "One year later", ja jakso venyykin tunnin mittaiseksi. Vaikka jakso ei saanutkaan minua nousemaan jaloilleni ja taputtamaan innokkaasti, maltan silti tuskin odottaa kolmoskauden katsomista, sillä se tulee olemaan hyvin erilainen aiempaan verrattuna. 4/5.

Con Air (1997)

On olemassa ainakin neljänlaista huonoa. Aidosti huonot elokuvat, kuten jotkut Uwe Böllin elokuvat, ovat kertakaikkiaan vain niin surkeita, ettei niistä löydy mitään hyvää, eikä niitä katso mielellään, jos ollenkaan. Sitten on olemassa niin-huonoja-että-ne-ovat-hyviä elokuvia, jotka objektiivisin kriteerein alittavat riman moninkertaisesti, mutta ovat huonoudessaan hauskoja. Kolmanneksi on olemassa elokuvia, joita pitää huonona ihan periaatteessa, olipa raina objektiivisin kriteerein vaikka minkälainen. En voisi koskaan antaa Sinkkuelämää-elokuville miinus yhtä pistettä enempää, vaikka ne ehkä olisivatkin ansainneet ainakin nolla. Sitten on olemassa periaatteessa huonoja elokuvia, joista vain tykkää. En nyt tiedä, mihin Hollywood-rahantekoelokuva Con Air sijoittuu, mutta välittömästi elokuvan katsomisen jälkeen sijoittaisin sen viimeksi mainittuun kategoriaan.

Ärsyttävästi murtava Nicolas Cage esittää Cameron Poe -nimistä ammattisotilasta, joka sotilaskomentonsa päätteeksi hakkaa vahingossa kuoliaaksi juntin, joka erehtyi uhittelemaan tämän vaimoa. Koittaa pitkä komennus kiven sisään, ja sinä päivänä, kun mies pääsee ehdonalaiseen, kaappaavat muut vangit lentokoneen, jonka kyydissä entinen sotapoikamme on matkalla ensitapaamiseen tyttärensä kanssa. Welcome to Con Air!

Elokuvaa tuskin voi kehua kovin älylliseksi. Siinä on tarpeettomia räjähdyksiä, linnakundit ja -kimmat ovat sen psykoottisia että käyttävät tarpeetonta väkivaltaa, John Cusackin esittämä kakkosprotagonisti on tarpeeton, hahmot muutenkin ovat lähinnä jonkinlaisia karikatyyrejä (tosin oli hauska nähdä Colm Meaney hänen Star Trek -persoonastaan reippaasti poikkeavassa roolissa), ja Hannibal Lecter -harjoitelma oli tarpeeton (ihan totta; miehellä ei ollut mitään muuta funktiota kuin räväyttää muutama halpa lecteriläinen kommentti aktiivisten toimijoiden toimista, ja shokeerata katsojia antamalla ymmärtää, että hän on aikeissa raiskata tyttölapsen).

Con Air ei kuitenkaan ole olemassa antaakseen katsojille älyllisiä virikkeitä. Maailmassa on kyllä tilaa niillekin yhtä lailla kuin puhtaalle viihteelle. Paljon ennemmin minä katselen aivot narikassa Con Airia kuin MTV3:n lauantain alkuillan räpellyksiä (tai no, nykyään sieltä näyttää tulevan Karpon parhaita, joten valinta ei olekaan selvä). Vaikka nykyään on olemassa jo huikeampia, vieläkin kovemmilla vauhdilla rullaavia rainoja, ei Con Air 13 vuotta vanhaksi teokseksi ole lainkaan siitä huonoimmasta päästä, vaikkakaan Nicolas Cage ei ole siedettävimmillään siinä. 3/5.

Elsk meg i morgen (2005)

Sosiaalisesti vähemmän taitava ja sisäänpäin kääntynyt norjalainen Elling tuli minulle vuosi pari sitten tutuksi elokuvasta Elling, joka perustui Ingvar Ambjørnsenin (en koskaan muista nimeä kirjastossa käydessäni - Veriveljet ja joku toinen sieltä löytyi kun nyt kävin katsomassa) romaaneihin äitinsä peräkammarissa nelikymppiseksi asuneesta Ellingistä, joka tutustuu laitoshoidossa toiseen tavallisen elämän kelkasta pudonneeseen, aikuiseen lapseen Kjell Bjarneen. Elsk meg i morgen, tai suomeksi Elling ja Naisen kosketus, on järjestyksessään kolmas Elling-filmatisointi, ja Mors Ellingin kanssa sekin jää valitettavasti jälkeen ensimmäisestä.

Muutamia vuosia on kulunut ensimmäisen Elling-elokuvan tapahtumista. Elling asuu omillaan rähjäisessä, siivoltaan hieman omaani muistuttavassa kämpässä kaverinsa Kjell Bjarnen ja tämän avopuolison Reidunin alakerrassa. Elling on vajonnut syvään apatiaan minkäs muunkaan kuin kroonisen yksinäisyyden ja naisen kosketuksen puutteen vuoksi. Vuorokausi rytmi on sekaisin, kaupungilla näkyy vain toisiaan halailevia pariskuntia, eikä parhaan (ja ainoan) kaverin onnikaan ole enää sietokyvyn rajoissa. Ja sitten Elling rakastuu nakkikioskin myyjään.

Elokuva alkaa ihan hyvin. Se esittelee meille tilanteen, ymmärrämme sen vakavuuden, ja jäämme seuraamaan, miten ongelmat ratkeavat. Elling on yksin, kaverilla on oma perhe ja elämä, ylipäätään kaikilla muilla tuntuu olevan joku, mutta hänestä ei piittaa kukaan. Sitten löytyy yksi nainen, johon halu rakastua saa Ellingin rakastumaan, mutta lähestyminen on vaikeaa. Kontakin jälkeen Ellingin ja Lonen ns. suhde alkaa kuitenkin valua kohti ennalta-arvattavaa päämäärää, eikä UFO-esoteriikkaan uppoutuminen sanottavammin katseluelämystä auta. Välillä katsojalle tarjoillaan Kjellin avoliiton ongelmia, jotka ainakin minä koin elokuvaa katsellessani häiriöksi.

Kjellin avio-ongelmat ovat kuitenkin osa Elsk meg i morgenin todellista sanomaa. Naisia tulee, menee ja palaa ehkä takaisinkin, mutta miesten välinen ystävyys on pysyvää. Elling ja Kjell suuttuvat elokuvan aikana toisilleen, mutta antavat silti sanattomasti anteeksi, koska he tietävät olevansa (ja että toinenkin on) epätäydellinen olento, joka tekee virheitä etenkin juuri naisten, yksinäisyyden ja kalvavan mustasukkaisuuden vuoksi. Tätä en elokuvaa katsellessani tajunnut, vaan vasta nyt viikkoa myöhemmin arvostelua kirjoittaessani ymmärsin sen. Elokuvien ei minusta tarvitse alleviivata mitään, mutta Alieng kolmosessa ehkä turhankin kanssa piilotettiin tätä sanomaa omituisilla UFO-kokemuksilla ja UFO-kerhon kokoontumisilla.

Mitä siis jää käteen? Alunperin vähän petyin Naisen kosketukseen, ja ajattelin antaa 2 pistettä. Tarkemmassa analyysissä kyseessä onkin ihan kohtuullinen draama-komedia toivottomasta poikamiehestä ja toivottomasta aikuisesta lapsesta ja heidän välisestä ystävyydestä. Elokuvassa on puutteensa, mutta jos sen ymmärtää katsoa oikeasta näkökulmasta, sillä on myös ansionsa. Tällaista aihepiiriä käsitellessä olisi valtavan helppo sortua kliseisiin, ja tarjota yleisölle sitä, mitä he luulevat haluavansa. Hollywood-loppuja ei kuitenkaan ole luvassa, eikä toisaalta myöskään suomalaista, hirrestä riippuvaa loppua. 3/5

The Godfather (1972)

Kummisetä on niitä elokuvia, joita usein pidetään maailman parhaimpina, ja jotka kuuluvat jokaisen elokuvanystävän katselu-CV:hen. Minäkin olen nähnyt Kummisedän aikoinaan, olisiko ollut vuonna 2004 tai 2005, mutta nukuin osan elokuvasta, sillä olin toverin luona silloin viettämässä iltaa, eikä Kummisetä tainnut olla illan ensimmäinen elokuva. Monta vuotta näköjään vierähti, ennen kuin otin asiakseni katsoa klassikon uudelleen. Nämä pituudeltaan kolmea tuntia lähentelevät elokuvat kun ovat vähän sellaisia, että kynnys niiden katsomiseen on korkealla, vaikka tietäisikin etukäteen, ettei se tule olemaan hukkaanheitettyä aikaa.

Kaikki varmasti tietävät, että kyseessä on Francis Ford Coppolan ohjaama elokuva, jossa Marlon Brandon esittämä mafiapomo Vito Corleone tekee käheällä äänellä tarjouksia, joista ei voi kieltäytyä. Mukana menossa nimekkäähkö joukko muitakin näyttelijöitä; Robert Duvall (Falling Down) ja rikolliselokuvien veteraani Al Pacino (Scarface). Näyttelytyö onkin kaikkiaan ensiluokkaista ja Brandon, joka elokuvan tekemisen aikoihin oli alle 50-vuotias, esittämä patriarkka ikimuistoinen. Suosikkikohtauksiani onkin, kun Vito kaiken käheilyn jälkeen huutaa näyttelytöitä haluavalle laulajalle, että tämän pitäisi käyttäytyä kuin mies.

Siltikin on sanottava, että olin hieman pettynyt Kummisetään. Onhan se toki erinomainen elokuva, ja onhan se toki kiistatta klassikko ja elokuvataiteen mestarinäyte, mutta odotin silti enemmän. Kai se on vain sitä, että kun Kummisetää aina hehkutetaan joka käänteessä taivaista vielä ylempiin taivaisiin, paisuvat myös odotuksetkin suhteettoman suuriksi, ja lopulta ei voi kuin pettyä kun paljastuu, että kyseessä on vain erinomainen elokuva. Kyse ei siis ole siitä, että elokuvassa olisi jotain vikaa (siinä on kyllä, mutta vioista myöhemmin), vaan siitä, että sen olisi voinut kuvitella olevan vielä paljon parempi. Odotin kolmen tunnin haltioitumista ja elämystä, joka ravistelisi minua vielä viikonkin kuluttua.

Eräänlainen vähäeleisyys ja maanläheisyys tekee Kummisedästä hyvän. Se ei mässäile mafiakliseillä, eikä väkivallallakaan - vaikka olen väkivaltaelokuvien ystävä, pidän myös väkivallan säästeliästä käyttöä elegantimpana. En olisi varmaan itse keksinyt pukea tätä sanoiksi näin, mutta useita muita lähteitä mukaillekseni kyseessä on perhe-elokuva. Ei koko perheen elokuva, vaan elokuva, joka kertoo perheestä ja perhesuhteista. Vito Corleone on elokuvan sydän, mutta Viton pojat - ainakin Pacinon Michael, James Caanin Sonny ja Duvallin esittämä ottopoika Tom Hagen - ovat sen aivot, kädet ja muut elimet. Tom Hagen on Viton consigliere, neuvonantaja ja lakimies. Sonny on kuumakalle ja Michael hyväntahtoisempi sodasta (eletään toisen maailmansodan jälkeistä aikaa) palannut kaveri, joka ei alunperin halua olla tekemisissä perheen hämäräbisnesten kanssa - ei ennen kuin huomaa veren olevan vettä sakeampaa.

Puitteet ovat kunnossa, ja elokuvan valtteja ovat sen hidastempoisuus - kuitenkin valittaisin juuri sitä, että välillä elokuva tuntuu laahaavan. Yhdessä vaiheessa eräs päähenkilöistä joutuu pakenemaan Yhdysvalloista joksikin aikaa Sisiliaan, jolloin elokuva keskittyy kuvaamaan tämän henkilön vaeltelua paikallisessa luonnossa ja pikkukylissä, ja meille näytetään täysin tarkoitukseton rakkaussuhteen alku, huippu ja loppu, enkä ole ihan varma, miksi. Ehkä tarkoitus oli osoittaa katsojalle, että nyt tosiaan kuluu elokuvan ajanlaskussakin vuosi (?). No, hyvä on, ehkä sitten niin, minulle olisi kyllä lyhyempikin episodi tai vaikka "One year later"-teksti.

Tuntuu hieman pikkumaiselta valittaa, mutta jollainhan minun on perusteltava pääasiassa mutu-pohjainen, täydestä poikkeava arvosana. Joka tapauksessa, ajoittaisen laahaavuuden ja "tämä voisi olla parempikin"-tunteen lisäksi ei hirveästi ole valittamista. Elokuva on kestänyt hyvin aikaa, eikä sillä ole mitään häpeämistä nykyelokuvien rinnalla, ja se on edelleen suositeltava mafiaelokuva myös niille, joita ei niin nappaa kiroilu, machoilu ja veriroiskeet, joilta ei kuitenkaan ihan vältytä. Jos nämä eivät riitä syyksi, niin katsoisin Kummisedän joka tapauksessa kuuluvan yleissivistykseen, joten jos on jäänyt katsomatta, hipihipi-vauhtia videovuokraamoon siitä. Toivottavasti paikoin moittiva arvosteluni on laskenut sen verran paisuneita ennakkokuvitelmia, ettei tarvitse ainakaan pettyä.

4/5

C'era una volta il West (1968)

Täytyy sanoa, etten ole koskaan ollut mikään westernien ystävä. Aavikko, muutama puiseva mies, ja saluuna jossa ryypätään, siinä se. En jälkeenpäin edes käsitä, miksi olen joskus ostanut Huuliharppukostajan.  Muistelen toverin kanssa olleen siitä joskus jotain puhetta, että olisikohan ollut hänen suosituksestaan sitten. On tosin myönnettävä sekin, että mielipiteeni westerneistä pohjautuu hyvin pitkälle ennakkoluuloihin, sillä en usko koskaan katsoneeni yhtä ainoaa alusta loppuun, vaan lähinnä katkelmia joskus televisiosta, jotka eivät ole sitten saaneet minua pysymään kanavalla.

Onneksi ostin, ja tulihan se lopulta katsottuakin. Joko ne nuorempana näkemäni katkelmat ovat vain olleet huonoja, tai sitten makuni on muuttunut, sillä Huuliharppukostaja (viljelen nyt mieluummin suomennosta tässä) osoittautui mainioksi elokuvaksi. Siinä on aavikko ja ilmeettömiä miehiä hatunlierin alta räpsähtämättömillä silmillään tuimasti katselevina ja vähäpuheisina. Elokuva alkaa huuliharppua soittavan tuntemattoman miehen (Charles Bronson) kohdatessa rautatieasemalla rikollispomon kätyrit. One-linereita vaihdetaan, lopuksi muutama luoti. Alkaa välienselvittely, jonka luonne paljastuu vasta lopussa. Samaan aikaan rakennetaan rautatietä - tuberkuloosiin sairastunut rautatiemoguli haluaa nähdä Tyynenmeren vielä ennen kuolemaansa. Höyryveturiaikaan tien vain on kuljettava sieltä, mistä saadaan vettä, ja se vesi on erään irlantilaisen miehen omistuksessa.

Koska en ole westernejä tosiaan nähnyt - ehkä pitäisi ottaa asiaksi tarkastaa muutama klassikko, kun nyt olen toistaiseksi hieman avoimemmalla mielellä genreä kohtaan - en osaa arvioida Sergio Leonen ohjaustyötä lajityyppinsä näkökulmasta. Saamani vaikutelma oli kuitenkin tasapainoinen. Se ei ollut liiaksi olevinaan lännenelokuva. Toisin sanoen, siinä ei tykitetty jatkuvalla syötöllä kliseitä ja kaikkia mieleentulevia villilänsimäisyyksiä. Edelleen toisin sanoen se ei ollut villin lännen kuvaus, johon oli sijoitettu elokuva, vaan se oli elokuva, joka sijoittui Yhdysvaltojen kuivaan keskiosaan, jonnekin 1800-luvulle kun rautateitä rakenneltiin, eivätkä kaikki asuneet suurten kaupunkien sähkövalojen loisteessa.

Elokuvalla ei siis ole kiire tyrkyttää katsojalle erilaisia virikkeitä. Sen sijaan se etenee hitaasti, tunnelmoiden. Pidin kovasti hiljaisesta tunnelmoinnista - tunnelman rakentelusta - ja siitä, että rumat miehet eivät salamana hyökkää toistensa kimppuun, vaan malttavat käännellä silmiään ja mittailevan toisiaan. Toisaalta jos Huuliharppukostajasta jotain huonoa on löydettävä, niin ehkä juuri se, että se etenee paikoin hieman turhankin hitaasti. Sinänsä elokuvan leikkaamista en kannata, vaan ihan pientä kompaktisointia.

Olen kuullut useasti varoituksia siitä, että Huuliharppukostajasta liikkuu pahoin leikattuja versiota. En ole ihan varma, miten pahoin leikattu oma DVD-versioni oli - sen pituus taisi olla rapeat 150 minuuttia (katsomisesta on tätä kirjoittaessa noin viikko, joten ihan täydellä varmuudella en muista), joten IMDB:n tietojen perusteella sitä on leikattu. Pysyin nähdäkseni kuitenkin kärryillä elokuvassa lukuunottamatta sitä kohtaa, jossa Henry Fondan esittämän Frankin miehet ovatkin yllättäen kääntyneet pomoaan vastaan. Charles Bronsonin Harmonica toteaa jonkun vain maksaneen heille enemmän. Se joku tuskin oli Harmonica itse, koska hän pelasti ("I didn't let them kill him, and that's not the same thing") vihollisensa. Huolimatta elokuvan liiallisesta pituudesta, näkisin mielelläni leikkaamattomankin version, jos tämä nyt ei ollut sellainen.

Elokuvan äänimaailma on mainio. Ennio Morriconen musiikki sopii elokuvaan mainiosti. Annan ehkä epäreilusti pisteitä, kun totean ettei se kuulostanut vitsiltä kuten kuvittelen liukuhihnalännenelokuvan musiikin kuulostavan. Hiljaisten rautatieasemien peltirakennelmien kirskunta korostaa hiljaisuutta. Höyryveturit puksuttavat aavikolla.

Minun tuskin tarvitsee alleviivata pitäneeni Huuliharppukostajasta. Myönnän, olen saattanut olla hieman väärässä westernien suhteen, ja lupaan vastaisuudessa hieman paikata tietämystäni. Ihan täysosuma Huuliharppukostaja ei ole, mutta sen vikoja on vaikea osoittaa sormella. Se on ainoastaan aavistuksen verran turhan laahaava; osan maisematunnelmoinnista olisi voinut vaihtaa varsinaisten hahmojen tai tapahtumien lihottamiseen.

4/5

Couperet, Le (2005)

Suomalaisessa sanonnassa työttömyyttä seuraa viina, kirves, perhe, lumihanki, poliisi ja lopulta viimeinen erhe. Kun belgialainen (tai joku muu ranskaa puhuva) jää työttömäksi, jätetään viina enimmäkseen väliin, ja poliisikin astuu kuvaan vain sattumalta, ja aivan toisesta syystä. Lumikin tulee alas aina kesäisenä vesisateena. Luvassa ei ole suomalaista melankoliaa, vaan elokuva, joka on samalla sekä jännäri, taide-elokuva että musta komedia.

Minun on kai turha edes yrittää olla arvioimatta Costa-Gavrasin ohjaamaa Le Couperet'ä umpisuomalaisesta näkökulmasta. Suomalaisessa elokuvassa työttömyys on oikea Pandoran lipas, jonka yhteiskunta hädän hetkellä avaa työttömälle miehelle, joka lopulta menettää kaiken. Kirves - Työtön tappaja (hölmö suomennos, sillä elokuvassa ei näy jälkeäkään kirveistä. Nimi tulee kuitenkin Donald Westlaken romaanista The Ax, jonka pohjalta elokuva on tehty enkä tiedä, onko siinä sitten ollut enemmänkin teräasepuolta edustettuna) maalaa vallan toisen kuvan - Bruno Davert on nelikymppinen mies, jonka työpaikka ulkoistetaan. Kuten hänen entinen esimiehensä toteaa, kyllä kyvykkäälle miehelle aina on paikkoja. Saattaa ollakin, nimittäin tarjoilijoina ja vaatekaupan myyjinä. Paperi-insinöörin paikkoja sen sijaan näyttäisi olevan vain yksi, ja sitä kärkkymässä on legioonallinen työttömiä työnhakijoita. Bruno saa onnekseen selville heidän henkilöllisyydet ja curriculum vitae't, ja huojentuneena voi todeta, että vain viidellä insinöörillä olisi paremmat mahdollisuudet kuin hänellä. On siis aika raivata kilpailijat pois tieltä, ja vapauttaa juuri sopiva paikka avoimeen hakuun. Kirveelle on siis töitä.

Elokuvassa ammutaan ja tapatetaan miehiä. Kuulostaa siis toiminnalliselta väkivaltaelokuvalta. Näin ei kuitenkaan ole, vaan katsoisin Le Couperet'n olevan esimerkki siitä, mitä itse nimitän positiivisessa mielessä taide-elokuvaksi. Tiedän sen taide-elokuvaksi siitä, että vaikka mies ampuu kirkkaassa päivänvalossa, keskellä arjen normaalia hyörinää miehiä, jotka eivät työttömyyttään lukuunottamatta ole mitenkään syrjäytyneitä, eivät poliisit missään vaiheessa ole hänen perässään. Insinööri Davertia suojelee jonkinlainen näkymätön käsi. Näin ollen surmatöiden täytyy olla vertauskuvia, allegorioita jollekin. Tyypillisessä väkivaltaelokuvissa päähenkilö turtuisi väkivaltaan, ja poliisit olisivat hänen kintereillään, ja kaikki huipentuisi tulitaisteluun. Nyt sankarimme ei jää kiinni, ei vaikka hän murha-asettakin hävittäessään heittää sen melkein soutelijan syliin, joka melkein saa kelluvan muovipussin noukittua pois jokea saastuttamasta.

Toinen ehdoton taide-elokuvan tunnusmerkki on korostettu yhteiskuntakriittisyys. En ole hirveän hyvin perillä läntisen Euroopan työllisyystilanteesta, mutta toimintojen ulkoistaminen, yritysjärjestelyt kalskahtavat tutuilta, kuten myös työnsaannin vaikeus. Töitä ei ole. Työmarkkinoilla rämpiminen on sotaa, ja sodassa taistellaan veren maku suussa, ja kaikki on sallittua. Voittajat kuitenkin kirjoittavat historian.

Yhtälöön kuuluvat myös poliisit. He eivät vain ole hirveän kiinnostuneita Brunosta, eikä paperi-insinöörejä lahtaavasta sarjamurhaajasta, josta hymyilevät poliisit tulevat ikään kuin jonkinlaisen kohteliaisuuskäynnin lomassa Brunolle mainitsemaan. Liikennepoliisi kyllä pysäyttää murhakeikalta palaavan Brunon, ja kieltää Brunoa roskaamasta tämän heiteteltyä uhrin tietoja sisältäviä paperinpalasia auton ikkunasta. Brunon poika sen sijaan on syyllistynyt kauhistuttavaan rikokseen, tietokonepelivarkauteen, ja tuiman näköiset poliisit suorittavat rynnäkön Davertien huusholliin aamuvarhaisella etsiäkseen todistusaineistoa. Teinipoika säästyy täpärästi vankilalta.

Ohjaaja Costa-Gavras, ja kenties myös kirjailija Donald Westlake, yrittää siis sanoa jotain. Markkinat ovat armottomat, eivätkä poliisit ole niinkään kiinnostuneita vaarallisista rikollisista, vaan lähinnä näpistelijöistä ja roskaajista. Eurooppalainen yhteiskunta voi siis huonosti. Kaikeksi onneksi Le Couperet ei ole saarnaava teos, eikä siitä paista läpi mikään erityinen poliittinen kanta. Se on tarpeeksi nyrjähtänyt olematta silti tekotaiteellinen. Se on hyvä elokuva.

Lopuksi mainitsisin, ettei Costa-Gavras ole minulle entuudestaan tuttu, mutta on ehkä syytä panna nimi muistiin ja tilaisuuden tullen tarkistaa, millaisia hänet muut tuotoksensa ovat. Brunoa näyttelevä Jose Garciakaan ei ole näyttelijänä tuttu (tosin tässä hän muistutti kovasti A Serious Manissakin näytellyttä Richard Kindia), mutta pieni IMDB-tutkiminen paljastaa, että hän näytteli Michel Houellebecq'n romaanin Extension du domaine de la lutte filmatisaatiossa Raphaël Tisserandia, ja on jo siksi kiinnostava näyttelijä. Hän tekee joka tapauksessa hyvän roolisuorituksen tässäkin tavallisena keskiluokkaisena miehenä, joille työ on yhtä kuin elämä. Toinen erityismaininnan arvoinen on vaatekauppiaaksi alentunutta, peruukkia työhaastatteluissa pitävää 45-vuotiasta, sympaattista mutta itsemurha-altista paperi-insinööriä esittävä Ulrich Tukur.

4/5.