Couperet, Le (2005)

Suomalaisessa sanonnassa työttömyyttä seuraa viina, kirves, perhe, lumihanki, poliisi ja lopulta viimeinen erhe. Kun belgialainen (tai joku muu ranskaa puhuva) jää työttömäksi, jätetään viina enimmäkseen väliin, ja poliisikin astuu kuvaan vain sattumalta, ja aivan toisesta syystä. Lumikin tulee alas aina kesäisenä vesisateena. Luvassa ei ole suomalaista melankoliaa, vaan elokuva, joka on samalla sekä jännäri, taide-elokuva että musta komedia.

Minun on kai turha edes yrittää olla arvioimatta Costa-Gavrasin ohjaamaa Le Couperet'ä umpisuomalaisesta näkökulmasta. Suomalaisessa elokuvassa työttömyys on oikea Pandoran lipas, jonka yhteiskunta hädän hetkellä avaa työttömälle miehelle, joka lopulta menettää kaiken. Kirves - Työtön tappaja (hölmö suomennos, sillä elokuvassa ei näy jälkeäkään kirveistä. Nimi tulee kuitenkin Donald Westlaken romaanista The Ax, jonka pohjalta elokuva on tehty enkä tiedä, onko siinä sitten ollut enemmänkin teräasepuolta edustettuna) maalaa vallan toisen kuvan - Bruno Davert on nelikymppinen mies, jonka työpaikka ulkoistetaan. Kuten hänen entinen esimiehensä toteaa, kyllä kyvykkäälle miehelle aina on paikkoja. Saattaa ollakin, nimittäin tarjoilijoina ja vaatekaupan myyjinä. Paperi-insinöörin paikkoja sen sijaan näyttäisi olevan vain yksi, ja sitä kärkkymässä on legioonallinen työttömiä työnhakijoita. Bruno saa onnekseen selville heidän henkilöllisyydet ja curriculum vitae't, ja huojentuneena voi todeta, että vain viidellä insinöörillä olisi paremmat mahdollisuudet kuin hänellä. On siis aika raivata kilpailijat pois tieltä, ja vapauttaa juuri sopiva paikka avoimeen hakuun. Kirveelle on siis töitä.

Elokuvassa ammutaan ja tapatetaan miehiä. Kuulostaa siis toiminnalliselta väkivaltaelokuvalta. Näin ei kuitenkaan ole, vaan katsoisin Le Couperet'n olevan esimerkki siitä, mitä itse nimitän positiivisessa mielessä taide-elokuvaksi. Tiedän sen taide-elokuvaksi siitä, että vaikka mies ampuu kirkkaassa päivänvalossa, keskellä arjen normaalia hyörinää miehiä, jotka eivät työttömyyttään lukuunottamatta ole mitenkään syrjäytyneitä, eivät poliisit missään vaiheessa ole hänen perässään. Insinööri Davertia suojelee jonkinlainen näkymätön käsi. Näin ollen surmatöiden täytyy olla vertauskuvia, allegorioita jollekin. Tyypillisessä väkivaltaelokuvissa päähenkilö turtuisi väkivaltaan, ja poliisit olisivat hänen kintereillään, ja kaikki huipentuisi tulitaisteluun. Nyt sankarimme ei jää kiinni, ei vaikka hän murha-asettakin hävittäessään heittää sen melkein soutelijan syliin, joka melkein saa kelluvan muovipussin noukittua pois jokea saastuttamasta.

Toinen ehdoton taide-elokuvan tunnusmerkki on korostettu yhteiskuntakriittisyys. En ole hirveän hyvin perillä läntisen Euroopan työllisyystilanteesta, mutta toimintojen ulkoistaminen, yritysjärjestelyt kalskahtavat tutuilta, kuten myös työnsaannin vaikeus. Töitä ei ole. Työmarkkinoilla rämpiminen on sotaa, ja sodassa taistellaan veren maku suussa, ja kaikki on sallittua. Voittajat kuitenkin kirjoittavat historian.

Yhtälöön kuuluvat myös poliisit. He eivät vain ole hirveän kiinnostuneita Brunosta, eikä paperi-insinöörejä lahtaavasta sarjamurhaajasta, josta hymyilevät poliisit tulevat ikään kuin jonkinlaisen kohteliaisuuskäynnin lomassa Brunolle mainitsemaan. Liikennepoliisi kyllä pysäyttää murhakeikalta palaavan Brunon, ja kieltää Brunoa roskaamasta tämän heiteteltyä uhrin tietoja sisältäviä paperinpalasia auton ikkunasta. Brunon poika sen sijaan on syyllistynyt kauhistuttavaan rikokseen, tietokonepelivarkauteen, ja tuiman näköiset poliisit suorittavat rynnäkön Davertien huusholliin aamuvarhaisella etsiäkseen todistusaineistoa. Teinipoika säästyy täpärästi vankilalta.

Ohjaaja Costa-Gavras, ja kenties myös kirjailija Donald Westlake, yrittää siis sanoa jotain. Markkinat ovat armottomat, eivätkä poliisit ole niinkään kiinnostuneita vaarallisista rikollisista, vaan lähinnä näpistelijöistä ja roskaajista. Eurooppalainen yhteiskunta voi siis huonosti. Kaikeksi onneksi Le Couperet ei ole saarnaava teos, eikä siitä paista läpi mikään erityinen poliittinen kanta. Se on tarpeeksi nyrjähtänyt olematta silti tekotaiteellinen. Se on hyvä elokuva.

Lopuksi mainitsisin, ettei Costa-Gavras ole minulle entuudestaan tuttu, mutta on ehkä syytä panna nimi muistiin ja tilaisuuden tullen tarkistaa, millaisia hänet muut tuotoksensa ovat. Brunoa näyttelevä Jose Garciakaan ei ole näyttelijänä tuttu (tosin tässä hän muistutti kovasti A Serious Manissakin näytellyttä Richard Kindia), mutta pieni IMDB-tutkiminen paljastaa, että hän näytteli Michel Houellebecq'n romaanin Extension du domaine de la lutte filmatisaatiossa Raphaël Tisserandia, ja on jo siksi kiinnostava näyttelijä. Hän tekee joka tapauksessa hyvän roolisuorituksen tässäkin tavallisena keskiluokkaisena miehenä, joille työ on yhtä kuin elämä. Toinen erityismaininnan arvoinen on vaatekauppiaaksi alentunutta, peruukkia työhaastatteluissa pitävää 45-vuotiasta, sympaattista mutta itsemurha-altista paperi-insinööriä esittävä Ulrich Tukur.

4/5.