Twilight Zone: The Movie (1983)

Oma osani on siitä onneton, etten ole koskaan seurannut Twilight Zone -sarjoja televisiosta. Ainoa muistikuvani on lapsuudesta, jostain 80-luvun jälkipuoliskolta, jolloin katsoin jostain jaksosta alkua, enkä sitten uskaltanut katsoa enempää. Siitä on nyt vähintään 20 vuotta, joten en odottanut mitään erikoisempia kauhuelämyksiä naiivisti suomennettua Hämärän pelottavia varjoja katsellessa. Ei ehkä pitäisi haukkua suomennosta, sillä se yhdessä kansikuvan kanssa sai minut DVD:n ostamaankin, ja tajusin vasta paljon myöhemmin, että kyseessä on Hämärän rajamailla -sarjan elokuvaelma.

Elokuva koostuu neljästä, noin parinkymmenen minuutin segmentistä - se ei siis varsinaisesti ole elokuva, vaan eräänlainen kehys, johon on aseteltu neljä lyhytelokuvaa ja eräänlainen prologi. Kullakin segmentillä on omat näyttelijänsä, omat ohjaajansa, omat kaikki.

Ensimmäisessä segmentissä ylennyksen toiselle miehelle ("jutkulle") menettänyt mies purkaa baarissa turhautuneisuuttaan rasistisin sanakääntein, ja joutuu yllättäen natsi-Saksaan ilman validia henkilöllisyystodistusta. Mies saa tuta muukalaisvihan omissa nahoissaan. Välillä käydään myös Vietnamin viidakoissa ja otetaan osaa Ku Klux Klanin turpakäräjille. Toteutus on melko lapsellinen, vaikka natsiupseerit toimisivatkin. Olisi tässä voinut olla jokin järkikin, sen sijaan että vain juostaan pakoon luoteja. Segmenttiin liittyy kuvauksissa sattunut helikopterionnettomuus, jonka seurauksena pääosanäyttelijä Vic Morrow sekä pari lapsinäyttelijää kuolivat. Ei ihan parasta PR:ää elokuvalle. Segmentistä on bongattavissa Salaisista kansioista tuttu Steven Williams, joka esitti agentti Mulderin toista tiedonantajaa, X:ää.

Toisessa segmentissä, jonka on ohjannut itse Steven Spielberg, vanhainkodin asukkaat saavat kokea vielä kerran lapsuuden. Äreä setä ei saa. Tarina on oikeaa siirappikaramelliä, tästä on pelottavat varjot kaukana.

Kolmas segmentti parantaa jo vähän - nuori nainen törmää kirjaimellisesti pieneen poikaan, ja ajaa tämän kotiin. Paikan päällä paljastuukin, että todellisuus tottelee pojan tahtoa. Hän asuu isossa talossa, jossa jokaisesta televisiosta tulee piirrettyjä, jossa päivällisenä on herkkuja ja jossa muut perheenjäsenet myötäilevät poikaa kaikessa. Segmentistä on bongattavissa Babylon 5:stä tuttu Bill Mumy, joka esitti tietenkin Lennieriä, ja jota en suureksi häpeäkseni tunnistanut ensin. Lisäksi bongattavissa on Nancy Cartwright, jonka on tullut tunnetuksi jonkun piirretyn ääninäyttelijänä.

Paras on jätetty viimeiseksi: neljäs segmentti, joka on ilmeisesti uusioversio alkuperäisen sarjan jaksosta Nightmare at 20,000 feet. Mainio John Lithgow esittää lentokammoista matkustajaa, joka matkaa lentokoneella myrskyisenä päivänä. Hän on melkein saamassa paniikkikohtauksensa hallintaan, kun luulee näkevänsä lentokoneen siivellä jotain. Johtuiko lentokoneen yhden moottorin sammuminen tosiaan vain salamasta?

Tällainen setti. Ei tässä tosiaan hirveämmin pelkotiloja päässyt syntymään, mutta pari viimeistä osiota, ja etenkin viimeinen, korvasivat paljon. On tietysti ajateltava, että nykyään on huomattavan helppo turruttaa itsensä kauhulla ja muulla hämärällä, mutta 30 vuotta sitten tilanne taisi olla erilainen. Oman aikansa tuotteeksi Hämärän pelottavat varjot on mielestäni säilynyt hyvin sikäli, että se ei näytä miltään "kasariretroilulta", vaikka tarinat sinänsä kesyjä olisivatkin nykyajan näkökulmasta. 3/5.

Inception (2010)

Sä olet mulle unelmaa, mutta maailma on totta - vai?

Tämän kesän hittielokuva ei varmaankaan ole alkukesästä ilmestynyt Sex and the City 2, vaan mainion Christopher Nolanin mielikuvituksekas jännityselokuva Inception. Näin ainakin jos minulta kysytään. Vaikken ole ihan valmis laskemaan Nolania henkilökohtaisiin suosikkeihini mitä ohjaajiin tulee, on kuitenkin todettava, että kaikki häneltä näkemäni elokuvat (Memento, Batman Begins ja The Dark Knight - täytynee ottaa asiaksi tarkistaa miehen muutkin tuotokset) ovat olleet vähintäänkin mainioita, eikä Inception tule katkaisemaan Nolanin voittokulkua.

Pohjimmiltaan tarina vaikuttaa tutulta: joukko ammattivarkaita lyöttäytyy yhteen suuren saaliin toivossa, ja sitten matkaan tulee mutkia. Tällä kertaa kohteena ei vain ole pankin tai kasinon holvi, eikä tarkoitus ole viedä mitään. Sen sijaan on tarkoitus tunkeutua kohteen uniin, unien sisäisiin uniin, ja istuttaa kohteen mieleen idea, päähenkilön Mr. Cobbin mukaan maailman sitkein loinen. Unimaailmassa kaikki on mahdollista, ja riski korkea.

Tarina on kerrassaan viehättävä (oli se sitten saanut innoitusta muualta tai ei - vaikea kuvitella, miten mikään idea voisi edes olla sataprosenttisen omaperäinen), ja shakkinappuloissakaan ei ole valittamista. Leonardo DiCaprio varmaan vetoaa edelleen nuoriin naisiin, mutta minäkin olen nuoruuden antipatioista huolimatta alkanut pitämään hänestä näyttelijänä - myös Shutter Islandissa hän teki varsin kelvollisen suorituksen. Muissakaan näyttelijöissä ei ole valittamista, mutten löydä aihetta erityismainintoihin. Joseph Gordon-Levitt tuo edelleen mieleen Kolmannen kiven pikkupojan, mikä ehkä alussa nakertaa hieman uskottavuutta, jonka hän kuitenkin kuittaa takaisin elokuvan edetessä.

Kuitenkaan en voi antaa Inceptionille täysiä pisteitä. Vaikka kyseessä on mainio elokuva, se ei kuitenkaan ihan yllä sinne erinomaisen puolelle. En pitkästynyt lainkaan elokuvan aikana, mutta jäin silti kaipaamaan jotain viimeistä silausta, joka olisi lumonnut minut. Se olisi ehkä saanut olla hieman kovapintaisempi, kun nyt se jäi hieman kompromissiksi kassamagneetin ja vaativan elokuvan välille. Ehkä unimaailmoista olisi voitu repiä enemmän irti? Ehkä elokuva olisi voinut mennä vielä syvemmälle? En tiedä, enkä toisaalta valitakaan, koska tällaisenaankin Inception jää varmasti mieleen vuoden 2010 parempina elokuvina, ja vaativuusruuvin säätäminen kohdilleen (juuri minulle sopivalle kohdalle!) on itsessään vaativaa hommaa. Suosittelen. 4/5.

48 Hrs. (1982)

Pitkästä aikaa taas tyhjentelin digiboksille jääneitä elokuvia, ja pisimpään katsomatta ollut raina oli 48 tuntia. Kyseessä on toimintakomedia, jossa Nick Nolten esittämä kärttyisä poliisi Jack Cates rekrytoi avukseen Eddie Murphyn esittämän, kalterihotellissa asuvan Reggie Hammondin jahdatessaan muutamaa poliisintappajaa ja vankikarkuria. Aikaa on 48 tuntia, jonka jälkeen Hammond on palautettava lukemaan tiilenpäitä.

Jos nyt aloitan huonoista asioista. En oikeastaan pidä Nick Noltesta, enkä Eddie Murphystä. Murphyn tapauksessa se tosin voi johtua hänen roolihahmoistaankin. 48 tuntia painottuu ehkä hieman liikaa sinne komedian puolelle, ja etenkin Murphyn hahmon koomikkomaisuus ja cooliusyrittely pilaa minusta tunnelmaa. Sellaista jännitystä ei pääse syntymään, kun toinen sankareistamme kiertää baareissa iskemässä (vieläpä onnistuneesti) naisia niinkin nerokkailla iskurepliikeillä kuin että pitäisi saada seksiä. Kaikkiaan elokuva tuntuu hieman vanhalta. sen huomaa jotenkin musiikista ja valko- ja tummaihoisten välisten suhteiden käsittelystä; valkoihoisuus samaistetaan junttiuteen (kantribaari, parisuhteet menevät mönkään), tummaihoisuus cooliuteen (koko Reggie Hammondin hahmo), jolle tietysti silloin saattoi olla vielä Yhdysvalloissa tilausta. Nykyään amerikkalaisessa tuotannossa ei kai enää tehdä suurta numeroa ihonväristä, ellei ihan 2000-luvun alussa vielä joissain tapauksissa (presidentti David Palmer 24:n ensimmäisillä kausilla). Elokuva toki pitäisi nähdä aikansa tuotteena, mutta luulenpa että jo silloin koettiin tämänkin elokuvan trillerielementin kärsineen itse elokuvan kannalta turhista juonteista.

Elokuva nyt ei kuitenkaan ole mikään täysi susi, etenkin jos katsomme hieman läpi sormien 28 vuotta taaksepäin. Vaikka tunnelmaa kampitetaan huumorilla, on 48 tuntia kuitenkin myös jännäri. Siinä on pahat rosvot, joita vastaan poliisi ja kiltimpi rosvo käyvät yhteistuumin. Päähahmot eivät ole mitään sinisilmäisiä amerikkalaissankareita, siinä on kiivaita tulitaisteluita ja pattitilanteita. Kyllä tämä nyt viihteestä ja kasaritripistä menee. 2/5.

Harry Brown (2009)

Pidin eräänä viikonloppuna hellettä vilpoisessa elokuvateatterissa, ja kävin katsomassa koleanharmaan elokuvan nimeltä Harry Brown. Se kertoo perheensä menettäneestä, iäkkäästä miehestä, jonka ainoa ilo elämässä on juoda muutama kalja ja pelata erä shakkia kaverinsa kanssa. Molempien seniorikansalaisten elämä pyörii niin kolkossa lähiössä, että suomalaisetkin kerrostalokasarmit vaikuttavat iloisilta ja pirteiltä. Ja kun lähiöissä ollaan, niin ollaan myös niiden kuninkaiden, täysin pitelemättömien, huumeissa ja laittomissa käsiaseissa kylpevien nuorisorikollisten armoilla. Ja ne narkkariruhtinaat ovat ottaneet Harryn kaverin silmätikukseen, ja kun pahin käy, Harrystä kuoriutuu bronsonilainen kostaja.

Onhan näitä vigilante-elokuvia tietysti nähty, ja jos jokin, niin juuri se on vialla Harry Brownissa. Keski-ikäisen arkkitehdin sijasta omaa oikeutta alkaa jakamaan eläkeläismies, ja yhdysvaltalainen suurkaupunki on vaihdettu brittiläiseen räkälähiöön. Jossain vaiheessa poliisit sekaantuvat kuvioihin, ja pääsevät ehkä Harryn jäljillekin ja ovat sitten epävirallisesti vielä kiitollisia hänelle. Nähty on.

Mutta sen kummempaa vikaa rainassa ei ole. Vigilante-genren edustajana se on toimivampi kuin parin vuoden takainen Death Sentence. Harry Brown ei tuntuisi valahtavan sille tasolle, jossa räkänokkien niittämisestä tulee pääasia, ja jossa seuraavan tapon tulee viihteen nimissä olla edellistä raaempi. Tätähän elokuvassa muun muassa kritisoidaan - sodassa Harry ja kumppanit tappoivat vihollisia, koska isänmaan etu sitä vaati, jenginuoret tappavat koska se on heille viihdettä. Ja elokuvissakävijät katsovat Harry Brownia, koska se on meille viihdettä.

Pääasiassa Harry Brown on tutkielma siitä, mitä tapahtuu kun nuoret eivät enää hyväksy auktoriteettejä, ja kun he ovat oppineet voivansa vähät välittää auktoriteeteistä tietäen hyvin, etteivät ne voi heille mitään. Vanhempia ei tarvitse kunnioittaa, vaan itse asiassa heidän postiluukuista voi nakata roihuavan kasan paskaa. Poliisit eivät voi koskea heihin, riittää kun räkänokka on muistaa olla tunnustamatta ja hokee välillä hey I've got rights. Onko keinoa saada kärpästen herran seuraajiksi kääntyneet käyttäytymään taas ihmisiksi? En tiedä, mutta tässä elokuvassa tie yhteiskuntarauhaan käy vatsan, aivojen ja muiden ruumiinosien kautta, tai pikemminkin lävitse.

Harry Brown ansaitsee varovaiset suositteluni. Hirveän paljon uutta se ei tarjoa, mutta suoriutuu kuitenkin varsin kelvollisesti genrensä edustajana.

3/5.

The Ghost Writer (2010)

Käyn varmaan liian harvoin elokuvateattereissa, etenkin kun asun sellaisen vieressä, mutta tällä viikolla tuli käytyä katsastamassa Roman Polanskin uutuus Ghost Writer, joka valmistui vasta menneisyyden saatua miehen kiinni ja Polanskin jouduttua kaltereiden taakse.

Miehestä voi yksityishenkilönä olla montaakin mieltä, mutta sen ei pidä antaa vaikuttaa siihen, mitä mieltä on hänestä elokuvaohjaajana, ja Ghost Writer onkin selvästi osaavien kätten töitä. Se on tyylikäs ja visuaalisesti kaunis teos. Se ei ole kovin vauhdikas, vaikka siinä mennäänkin suoraan asiaan, mikä saattaa joitain nuorempia, vauhtiin ja ehkä jonkinlaiseen shokeeraukseen tottuneita katsojia haitata. Henkilökohtaisesti kuitenkin nautin samanlaisesta hidastempoisuudesta, josta saimme nauttia noin 10 vuotta vanhemmassa Yhdeksännessä portissa. Itse asiassa Ghost Writerista minulle tuli näytöksen muutenkin mieleen Yhdeksäs portti. Päähenkilöissä on jotain samaa: he ovat perheettömiä, jotenkin "irrallisia" miehiä, molempien työ sijoittuu kirjojen maailmaan, ja kumpikin ajautuu jonkinlaisen etsivän rooliin, ja sen myötä ongelmiin. Molemmissa elokuvissa on samanlainen aavemainen tunnelma, Ghost Writerissa vain ei ole mitään yliluonnollista elementtiä.

Juonta en tässä sen kummemmin ala käymään läpi. Alkuasetelma on se, että Ewan McGregorin esittämä haamu (en tajunnut ennen kuin kotona, ettei hahmolle anneta nimeä, kuvittelin koko ajan vain olevani huonomuistinen) palkataan haamukirjoittajaksi Pierce Brosnanin esittämälle ex-pääministeri Adam Langille, jonka edellinen haamukirjoittaja löytyy kuolleena rannalta elämänkertateoksen ollessa loppusuoralla.

Näyttelijöistä puheenollen, ei ole pääosaesittäjissä valittamisen varaa. Ewan McGregor on minulle hieman tuntemattomampi hahmo, vaikka olen tietysti uudemmat Star Warsit nähnyt, ja tässä hän tekee varsin hyvää jälkeä työnsä kanssa hieman hukassa olevana kirjoittajana. Pierce Brosnan ja Olivia Williams ovat vaikuttavia pääministeripariskuntana ja jopa Kim Cattrall onnistuu nousemaan Sinkkuelämän yläpuolelle Langin - kieltämättä kylläkin samanthamaista seksuaalisuutta tihkuen. Saattaa tosin olla, että näen Cattrallin tunnetuimman roolihahmon sielläkin, missä sitä ei ole. Tai siis toiseksi tunnetuimman hahmon, tunnetuinhan on tietysti luutnantti Valeris Star Trek kutosesta.

Myöskin elokuvan visuaalinen ilme on kaunis. Elokuvan pitäisi sijoittua Yhdysvaltojen itärannikolle Martha's Vineyardiin, mutta Polanskin estyneisyyden vuoksi, johon elokuvassakin viitataan, on jouduttu käyttämään Syltin saarta Tanskan ja Saksan edustalla. Tämä ei haittaa, sillä ainakin minä nautin suunnattomasti harmaiden maisemien kylmästä värimaailmasta, joka sopii trillerin tunnelmaan erinomaisesti.

Täydellinen jännäri ei Ghost Writer ole, mutta sen puutteet eivät jälleen ole mitään yksittäisiä vikoja, vaan että jokin viimeinen silaus jää puuttumaan. DVD-hyllyyn tämä kuitenkin hankitaan, sitten kun sen aika on. 4/5.

1408 (2007)

Stephen King -filmatisaatioilla on huono maine ja on ehkä myönnettävä, että ihan syystä. En ole ihan niin perehtynyt herran tarinoihin, että voisin uskottavasti sälyttää syyn kokonaan filminikkareiden niskoille, mutta kauhu on siitä vaikea laji, että elokuvan pitäisi osata luoda se pelottava tunnelma, joka kirjan sivuilta siivilöityy lukijan mielikuvituksen kautta sellaiseksi, että se sopii juuri lukijalle. Elokuva korvaa kaikki mielikuvat omillaan, pakottaa katsojan ottamaan vastaan juuri ne, ja ne eivät useinkaan vastaa sitä, mitä katsoja pitää pelottavana.

En ole siis myöskään lukenut 1408:n pohjana olevaa novellia lukuunottamatta sitä katkelmaa, joka löytyy Kingin omaelämäkertateoksesta, jossa hän yrittää havainnollistaa kirjailija-wannabeita luonnosten korjailua. Minulla ei siis ollut mitään ennakkokuvitelmia siitä, millaisen elokuvan pitäisi olla - olin kuullut vain aavistuksen ylimielisiä kommentteja siitä ("siis, sehän on king-filmatisaatio ja mainstream-elokuva, ei siis todellakaan mikään erityisen hyvä, keskinkertainen korkeintaan..."), ja todettakoon suoraan, että yllätyin positiivisesti. Elokuvassa John Cusack (minulle suhteellisen vieras näyttelijä) esittää kingiläisen kertomuksen kirjailijaa, jonka elämä ei ole mennyt ihan nappiin, ja joka on kirjailijanakin jonkinlaista B-luokkaa. Isä-suhdetta käsitelleen esikoisnovellinsa, av(i)oeron ja tyttären traagisen kuoleman jälkeen hän on keskittynyt kirjoittamaan arvostelukirjoja erinäisistä lomakohteista, joiden väitetään olevan kummitusten riivaamia. Tämän työn varjolla hän päättää omituisen kortin jälkeen koeajaa New Yorkilaisen Dolphin-hotellin huoneen 1408, jossa yli 50 ihmisen tiedetään kuolleen. Hotellin johtaja (Samuel L. Jackson) kertoo huoneen olevan "fucking evil", mutta mikä se on?

Selasin elokuvan katsomisen jälkeen hetken IMDB-kommentteja elokuvasta, ja 1408:aa haukkuneet tuntuivat odottaneen jonkinlaista kummitustarinaa. 1408 ei ole kummitustarina. Päähenkilö on kirjailija (ja jo sen vuoksi hieman epävakaa kaveri), jolla on traumaattinen menneisyys. Huoneessa 1408 emme tutustu itsestään päällemeneviin radioihin ja itsesääteleviin termostaatteihin, vaan Michael Ensliniin ja mieleen, joka hajoaa kohdatessaan menneisyytensä.

Tai ainakin näin ymmärsin elokuvan idean, ja se on mielestäni ihan hyvä lähtökohta. Eri asia sitten on, tarkoittavatko elokuvan tapahtumat jotain, vai pitääkö katsojan nähdä pikku-ukkoja sielläkin, missä niitä ei ole. Emme elokuvan pääse tutustumaan Ensliniin kunnolla, joten on vaikea sanoa, merkitsevätkö huoneen tapahtumat jotain, vai onko se vain yhtä kuvausta mielen sisäisten ristiriitojen aiheuttamasta kaaoksesta.

Jos jätetään huomiotta hotellihuoneen mahdollinen merkitys, käteen ei jää paljoa. Jos 1408:a pitää jonain muuna kuin Enslinin mielenmaisemasta tai painajaisesta kertovana elokuvana, on se hieman ontto. Se ei ole varsinaisesti jännittävä - se pelästyttää vain halvahkoilla BOO!-kikoilla. Taustatarina rikkonaisista perhe- ja isäsuhteesta ei suuremmin lämmitä. Elokuvan lihaksi jääkin valitettavan vähiin jäävä kelvollinen dialogi Enslinin ja hotellinjohtajan välillä. Näyttelytyö sinänsä on ihan sujuvaa, ja jos kuitenkin yritämme nähdä huoneen sankarin pääkoppana, osoittautuu 1408 ihan katsottavaksi elokuvaksi. Ei se DVD-hyllyn paraatipaikkaa ansaitse - ostamisen ehkä, sillä 1408 saattaisi hyötyä uudelleenkatselusta, muttei välttämättä enää toisesta uusinnasta.

3/5

The Life of David Gale (2003)

Ei riitä, että hyllyssä on paljon neitseellisiä elokuvia, joita en ole koskaan nähnyt, mutta sitten on paljon niitäkin, jotka olen nähnyt joskus, ja unohtanut sitten juuri sen verran, että ne voi katsoa uudestaan, vaikkeivät olisikaan ikisuosikkeja, joita katson muutenkin mielelläni uusintana. The Life of David Galen ostin kai joskus vuonna 2005, ja katsoin silloin sen kerran. Muistan pitäneeni elokuvasta, joten saattoihan sen katsoa uudelleenkin.

David Gale on filosofian professori Texasin yliopistossa Austinissa. Hän on perheen isä, ja hän toimii kiivaasti kuolemanrangaistusta vastustavassa järjestössä. Lisäksi hänet on tuomittu kuolemaan raiskauksesta ja murhasta, ja hän on pyytänyt nuorta toimittajauranaista, Kate Winsletin esittämää Bitsey (!) Bloomia tekemään hänestä jutun.

Yllätyin vähän lukiessani, että David Galen elämä sai pääsääntöisestä negatiivista kritiikkiä. Elokuva on ainakin minusta ihan hyvä - näyttelytyö on ihan kelvollista tasoa, vaikka Spaceyn paras rooli tuskin on kyseessä, eikä Winslet mitenkään erityisesti loista roolissaan. Minun on kuitenkin toisaalta vaikea löytää valittamistakaan. Jos nyt jotakin niin ehkä se, että elokuva tuntuu lopultakin hieman tavanomaiselta, ja loppuratkaisukaan tulee luultavasti vain harvalle yllätyksenä - tästä en tosin voi olla varma, koska muistin joitain yksityiskohtia.

Ilmeisesti kriitikot onkin suututtanut se, että elokuva esittää olevansa kuolemanrangaistusta vastaan, mutta kuitenkin sitä vastustavat aktivistit esitetään fanaatikkoina. Täällä Suomessa kysymys kuolemanrangaistuksesta harvemmin on pinnalla, ja asia on selvä: naisia ja lapsia vastaan rikkoneet seksuaalirikolliset tapetaan siihen paikkaan, kuten ehkä myös kansanedustajat ja ministerit joidenkin mielestä, mutta muille riittää vankila ja kenties sakkorangaistus. Elokuva jättää kysymyksen avoimeksi, mikä minusta on elokuville ihan sallittua, usein melkeinpä toivottavaa. Viaton mies teloitetaan, eli rangaistusjärjestelmä ei toimi. Kyseessä tosin on tapaus, jota voisi luonnehtia akateemiseksikin, eikä ole selvää, toimiiko kuolemanrangaistus kuitenkin käytännössä. Akateemisen ja käytännön tapauksen ero ei kuitenkaan ole mitenkään kirkas. Olisi tosin saattanut olla parempi, jos loppuratkaisua ei olisi turhaan alleviivattu.

Toinen häiritsevä juttu on se, että kuolemanrangaistuksen puolustajat esitetään Yhdysvaltojen raamattuvyöhykkeen yksinkertaisina juntteina. Luulen, että kuolemanrangaistusta voitaisiin perustella jotenkin järkevästikin, vetoamatta populistisesti tunteisiin ja kuluneeseen sitaattiin Raamatusta. Vaikka Life of David Gale onkin mainstream-elokuvana ihan toimiva, olisi se voinut haastaa katsojiaan vähän enemmänkin. Nyt jää vähän sellainen keskinkertainen maku suuhun, vaikka aineksia olisi ollut parempaankin.

3/5