Elsk meg i morgen (2005)

Sosiaalisesti vähemmän taitava ja sisäänpäin kääntynyt norjalainen Elling tuli minulle vuosi pari sitten tutuksi elokuvasta Elling, joka perustui Ingvar Ambjørnsenin (en koskaan muista nimeä kirjastossa käydessäni - Veriveljet ja joku toinen sieltä löytyi kun nyt kävin katsomassa) romaaneihin äitinsä peräkammarissa nelikymppiseksi asuneesta Ellingistä, joka tutustuu laitoshoidossa toiseen tavallisen elämän kelkasta pudonneeseen, aikuiseen lapseen Kjell Bjarneen. Elsk meg i morgen, tai suomeksi Elling ja Naisen kosketus, on järjestyksessään kolmas Elling-filmatisointi, ja Mors Ellingin kanssa sekin jää valitettavasti jälkeen ensimmäisestä.

Muutamia vuosia on kulunut ensimmäisen Elling-elokuvan tapahtumista. Elling asuu omillaan rähjäisessä, siivoltaan hieman omaani muistuttavassa kämpässä kaverinsa Kjell Bjarnen ja tämän avopuolison Reidunin alakerrassa. Elling on vajonnut syvään apatiaan minkäs muunkaan kuin kroonisen yksinäisyyden ja naisen kosketuksen puutteen vuoksi. Vuorokausi rytmi on sekaisin, kaupungilla näkyy vain toisiaan halailevia pariskuntia, eikä parhaan (ja ainoan) kaverin onnikaan ole enää sietokyvyn rajoissa. Ja sitten Elling rakastuu nakkikioskin myyjään.

Elokuva alkaa ihan hyvin. Se esittelee meille tilanteen, ymmärrämme sen vakavuuden, ja jäämme seuraamaan, miten ongelmat ratkeavat. Elling on yksin, kaverilla on oma perhe ja elämä, ylipäätään kaikilla muilla tuntuu olevan joku, mutta hänestä ei piittaa kukaan. Sitten löytyy yksi nainen, johon halu rakastua saa Ellingin rakastumaan, mutta lähestyminen on vaikeaa. Kontakin jälkeen Ellingin ja Lonen ns. suhde alkaa kuitenkin valua kohti ennalta-arvattavaa päämäärää, eikä UFO-esoteriikkaan uppoutuminen sanottavammin katseluelämystä auta. Välillä katsojalle tarjoillaan Kjellin avoliiton ongelmia, jotka ainakin minä koin elokuvaa katsellessani häiriöksi.

Kjellin avio-ongelmat ovat kuitenkin osa Elsk meg i morgenin todellista sanomaa. Naisia tulee, menee ja palaa ehkä takaisinkin, mutta miesten välinen ystävyys on pysyvää. Elling ja Kjell suuttuvat elokuvan aikana toisilleen, mutta antavat silti sanattomasti anteeksi, koska he tietävät olevansa (ja että toinenkin on) epätäydellinen olento, joka tekee virheitä etenkin juuri naisten, yksinäisyyden ja kalvavan mustasukkaisuuden vuoksi. Tätä en elokuvaa katsellessani tajunnut, vaan vasta nyt viikkoa myöhemmin arvostelua kirjoittaessani ymmärsin sen. Elokuvien ei minusta tarvitse alleviivata mitään, mutta Alieng kolmosessa ehkä turhankin kanssa piilotettiin tätä sanomaa omituisilla UFO-kokemuksilla ja UFO-kerhon kokoontumisilla.

Mitä siis jää käteen? Alunperin vähän petyin Naisen kosketukseen, ja ajattelin antaa 2 pistettä. Tarkemmassa analyysissä kyseessä onkin ihan kohtuullinen draama-komedia toivottomasta poikamiehestä ja toivottomasta aikuisesta lapsesta ja heidän välisestä ystävyydestä. Elokuvassa on puutteensa, mutta jos sen ymmärtää katsoa oikeasta näkökulmasta, sillä on myös ansionsa. Tällaista aihepiiriä käsitellessä olisi valtavan helppo sortua kliseisiin, ja tarjota yleisölle sitä, mitä he luulevat haluavansa. Hollywood-loppuja ei kuitenkaan ole luvassa, eikä toisaalta myöskään suomalaista, hirrestä riippuvaa loppua. 3/5

The Life of David Gale (2003)

Ei riitä, että hyllyssä on paljon neitseellisiä elokuvia, joita en ole koskaan nähnyt, mutta sitten on paljon niitäkin, jotka olen nähnyt joskus, ja unohtanut sitten juuri sen verran, että ne voi katsoa uudestaan, vaikkeivät olisikaan ikisuosikkeja, joita katson muutenkin mielelläni uusintana. The Life of David Galen ostin kai joskus vuonna 2005, ja katsoin silloin sen kerran. Muistan pitäneeni elokuvasta, joten saattoihan sen katsoa uudelleenkin.

David Gale on filosofian professori Texasin yliopistossa Austinissa. Hän on perheen isä, ja hän toimii kiivaasti kuolemanrangaistusta vastustavassa järjestössä. Lisäksi hänet on tuomittu kuolemaan raiskauksesta ja murhasta, ja hän on pyytänyt nuorta toimittajauranaista, Kate Winsletin esittämää Bitsey (!) Bloomia tekemään hänestä jutun.

Yllätyin vähän lukiessani, että David Galen elämä sai pääsääntöisestä negatiivista kritiikkiä. Elokuva on ainakin minusta ihan hyvä - näyttelytyö on ihan kelvollista tasoa, vaikka Spaceyn paras rooli tuskin on kyseessä, eikä Winslet mitenkään erityisesti loista roolissaan. Minun on kuitenkin toisaalta vaikea löytää valittamistakaan. Jos nyt jotakin niin ehkä se, että elokuva tuntuu lopultakin hieman tavanomaiselta, ja loppuratkaisukaan tulee luultavasti vain harvalle yllätyksenä - tästä en tosin voi olla varma, koska muistin joitain yksityiskohtia.

Ilmeisesti kriitikot onkin suututtanut se, että elokuva esittää olevansa kuolemanrangaistusta vastaan, mutta kuitenkin sitä vastustavat aktivistit esitetään fanaatikkoina. Täällä Suomessa kysymys kuolemanrangaistuksesta harvemmin on pinnalla, ja asia on selvä: naisia ja lapsia vastaan rikkoneet seksuaalirikolliset tapetaan siihen paikkaan, kuten ehkä myös kansanedustajat ja ministerit joidenkin mielestä, mutta muille riittää vankila ja kenties sakkorangaistus. Elokuva jättää kysymyksen avoimeksi, mikä minusta on elokuville ihan sallittua, usein melkeinpä toivottavaa. Viaton mies teloitetaan, eli rangaistusjärjestelmä ei toimi. Kyseessä tosin on tapaus, jota voisi luonnehtia akateemiseksikin, eikä ole selvää, toimiiko kuolemanrangaistus kuitenkin käytännössä. Akateemisen ja käytännön tapauksen ero ei kuitenkaan ole mitenkään kirkas. Olisi tosin saattanut olla parempi, jos loppuratkaisua ei olisi turhaan alleviivattu.

Toinen häiritsevä juttu on se, että kuolemanrangaistuksen puolustajat esitetään Yhdysvaltojen raamattuvyöhykkeen yksinkertaisina juntteina. Luulen, että kuolemanrangaistusta voitaisiin perustella jotenkin järkevästikin, vetoamatta populistisesti tunteisiin ja kuluneeseen sitaattiin Raamatusta. Vaikka Life of David Gale onkin mainstream-elokuvana ihan toimiva, olisi se voinut haastaa katsojiaan vähän enemmänkin. Nyt jää vähän sellainen keskinkertainen maku suuhun, vaikka aineksia olisi ollut parempaankin.

3/5

Rocky (1976)

Häpeälistaani kuuluu kokonainen legioona elokuvia, jotka kaikki ovat nähneet, mutta jotka ovat minulta jääneet tyystiin väliin syystä tai toisesta. Näihin lukeutuu myös Stallone-klassikko Rocky (ja sen kaikki jatko-osat, mutta niitä ei kai ihan kaikki ole nähnyt). Viikko takaperin näin sen myynnissä paikallisessa Citymarketissa vaivaisella kahdella eurolla, ja vaikka minulla oli epäilykseni, päätin silti korjata sen parempaan talteen.

Ehkä suurin syy Rockyn torjumiseen on ollut se käsitys, että kyseessä on nyrkkeilyelokuva, siis oleellisesti jonkinlainen urheiluelokuva, jollaisia en lähtökohtaisesti pysty sietämään. Ja kyllähän Rockyssä nyrkkeilyä on, mutta elokuva ei kerro nyrkkeilystä. Laji voitaisiin vaihtaa melkein miksi tahansa peliksi, joka perustuu yksilöiden, ei joukkueiden suorituksiin. Muutenkin elokuvassa on vain kaksi nyrkkeilyottelua, ihan alussa ja ihan lopussa.

Muuten elokuva on eräänlainen kasvukertomus. Rocky "Italian Stallion" Balboa on kolmekymppinen amatöörinyrkkeilijä, joka leipäjonon sijaan nyrkkeilee itselleen pikkuvoittoja. Sivutöinään hän perii koronkiskurin piikkiin velallisten velkoja, ja yrittää epätoivoisesti tehdä vaikutuksen kaverinsa siskoon, umpiujoon Adrianiin, jolla ei myöskään ole sen kummempaa elämää kuin eläinkaupan apulaisena toimiminen ja veljensä passaaminen.

Elokuvaa voi katsoa siis ainakin kahdella tasolla. Toinen on klassinen "To strive, to seek, to find, and not to yield" -taso, toisessa Rocky on ryysyläinen, Rocky harjoittelee, Rocky ottaa osaa nyrkkeilymatsiin. Turha tässä kai on syvempää analyysiäkään tehdä (kun en osaa); minä joka tapauksessa suureksi yllätyksekseni pidin elokuvasta, ja kehtaan suositella myös niille, jotka eivät nyrkkeilystä tai Sylvester Stallonesta (jonka käsikirjoittama elokuva muuten on) piittaa.

4/5.

My Life Without Me (2003)

Digiboksilleni on hieman vajaan vuoden aikana kertynyt koko joukko elokuvia, jotka on ollut tarkoitus katsoa, mutta jotka ovat vain jääneet muiden asioiden jalkoihin. Viime lokakuulta minulla oli (muutaman muun lisäksi) jäljellä muuan Isabel Coixet'n kirjoittama ja ohjaama, jonkin verran palkintojakin kahminut My Life Without Me, eli Elämäni ilman minua. En ihan muista enää, millä perustelin aikoinaan tallennuksen - yleensä suhtaudun sovinnaisiin (tarkoitan: ei nyrjähtäneisiin) draamoihin ennakkoluuloisesti. Välillä on tietysti hyvä sivuuttaa ennakkoluulonsa - ei koskaan tiedä, milloin yllättyy positiivisesti. Yllättikö Life Without Me?

Vastaus on: kyllä ja ei, mutta enimmäkseen ei. Positiivista on se, että "naisten draamaelokuvaksi" Life Without Men katsoo ihan mielellään alusta loppuun, eikä missään välissä ehdi iskeä sellaista "koskahan tämä loppuu"-fiilistä. Toisaalta elokuva jotenkin vain jättää kylmäksi. Elokuvassahan on kyse siitä, että nuori nainen saa tietää kuolevansa parin kuukauden päästä, ja laatii sitten listan asioista, jotka hän aikoo tehdä ennen kuolemaansa. Hän lupaa nauhoittaa syntymäpäiväonnittelut tyttärilleen yli kymmeneksi seuraavaksi vuodeksi, lupaa sanovansa tyttärilleen rakastavansa heitä joka päivä niin kauan kun henki pihisee, lupaa "polttavansa ja ryyppäävänsä" sielun kyllyydestä, lupaa saavansa jonkun rakastumaan häneen ja lupaa kokeilevansa seksiä muiden miesten kanssa, jotta tietäisi miltä se tuntuu. Ja sitten seuraamme, kun Ann toteuttaa nämä (tosin polttamista ja ryyppäämistä en havainnut - yhden oluen tilaamista ei lasketa).

Tässä olisi mielestäni ihan potentiaalia hyväänkin elämänfilosofiseen tutkielmaan, etenkin kuin Annin lähipiirin ihmiset tuntuvat hassaavan elämiään, mutta ei. Kyllähän Ann ohjeistaa äitiään olemaan iloisempi ja eläväisempi, mutta ei se oikein riitä. Lopun aikaa näemme vain, miten Ann toteuttaa itsekkäitä aikeitaan. Kaikista tympein kohtaus on, kun Ann kutsuu laihduttamiseen ja painoonsa pakkomielteisesti suhtautuvan työkaverinsa luokseen. Luulisi kuolemaa tekevän Annin toivovan ystävänsä pääsevän irti pakkomielteestään, mutta ilmeisesti toisen ihmisen onnettomuudelle nauraminen poikaystävän kanssa selän takana ja ystävän syvemmälle murheen alhoon puskeminen on sitten niin hieno kokemus, että se pitää ennen kuolemaa kokea.

Ja sitten se salasuhde. Hyvä on, ymmärrän sen, että jos on ollut koko ikänsä vain yhden ihmisen kanssa, niin saattaa tehdä mieli kokeilla miltä muut tuntuvat. Jotenkin Leen ja Annin suhde vaikuttaa epäuskottavalta. Lee on nähnyt Annin kerran ja rakastunut siinä samassa. Normaali nainen ehkä siirtyisi takavasemmalle, mutta ei Ann. No, aikaraja on tiukka ja kokeilunhalu kova, ei kai siinä auta nirsoilla, vaan häikäilemättömästi hyväksikäyttää toista.

Nämä asiat poislukien elokuva kuitenkin on ihan kohtuullinen, ja voin hyvin kuvitella, että moni voisi arvostaa enemmänkin. Elokuva on myös kahminut jonkin verran palkintoja erinäisillä elokuvajuhlilla. Vaikka juonessa on omat, minua häiritsevät puutteensa, on elokuvan muut puolet kunnossa.

3/5

Cyclomania (2001)

Näin Cyclomanian ensimmäisen kerran joitakin vuosia sitten, enkä muistaakseni pitänyt siitä. Perusteluja en ole enää aikoihin muistanut, joten kun se nyt tuli kotikatsomassa taas televisiosta, ajattelin antaa sille uuden mahdollisuuden. Ihme ja kumma, nyt elokuva tuntui muutaman asteen verran paremmalta. Ei edelleenkään mestariteokselta, mutta ihan katsottavalta elokuvalta kahden nuoren miehen, "K":n ja Eetun välisestä ystävyydestä ja koettelemuksista, joita se joutuu kestämään: kilpailu, kateus, mustasukkaisuus ja siihen liittyen kavereiden väliin ilmaantuva nainen, opiskelijapupu Oona.

Ennen kaikkea elokuva käsittelee huonoa itsetuntoa: K ja Eetu määrittävät oman arvonsa kilpapyöräilyn kautta. Kun K vie voiton Eetun nenän edestä, loukkaantuu Eetu kakkoseksi jäämisensä vuoksi, jonka seurauksena K loukkaantuu, kun ei saakaan vertaiseltaan arvostusta voiton kunniaksi. Pojat ovat kuitenkin jo siinä iässä, että söpöt opiskelijatytöt kiinnostavat, joten luonnollisesti kilvoittelu muuttuu äkkiä kahden rintaman, pyöräily- ja naisrintaman, sodaksi. Jonkun on pakko niellä tappio, ja kestettävä se kuin mies. Herkässä iässä se on vaikeaa - oma henkikin tuntuu olevan tuolloin pelkkä sivuseikka.

Simo Halisen muu tuotanto on minulta täysin pimennossa, mutta ainakin tässä tapauksessa mies on saanut aikaiseksi varsin kelvollisen elokuvan. Cyclomania ei ole liian pitkä, eikä se tuhlaa liikaa aikaa epäoleellisuuksiin, kuten seksiin (ihme - elokuva on sentään suomalainen, ja siinä esiintyy kauniita ja komeita nuoria aikuisia) ja kilpapyöräilyyn, joka noin muuten on onnistunut valinta tässä maassa, jossa kaiken maailman potkupallot, muovipalan perässä luistelut ja jonossa-ajot saavat niin korostetun aseman.

Pisteet: 3/5
Lyhyesti: Toimiva suomalainen elokuva itsetunto-ongelmista ja kilpapyöräilystä. Kannattaa katsoa, tai pelastaa DVD-alennuskorista muutamalla roposella.