48 Hrs. (1982)

Pitkästä aikaa taas tyhjentelin digiboksille jääneitä elokuvia, ja pisimpään katsomatta ollut raina oli 48 tuntia. Kyseessä on toimintakomedia, jossa Nick Nolten esittämä kärttyisä poliisi Jack Cates rekrytoi avukseen Eddie Murphyn esittämän, kalterihotellissa asuvan Reggie Hammondin jahdatessaan muutamaa poliisintappajaa ja vankikarkuria. Aikaa on 48 tuntia, jonka jälkeen Hammond on palautettava lukemaan tiilenpäitä.

Jos nyt aloitan huonoista asioista. En oikeastaan pidä Nick Noltesta, enkä Eddie Murphystä. Murphyn tapauksessa se tosin voi johtua hänen roolihahmoistaankin. 48 tuntia painottuu ehkä hieman liikaa sinne komedian puolelle, ja etenkin Murphyn hahmon koomikkomaisuus ja cooliusyrittely pilaa minusta tunnelmaa. Sellaista jännitystä ei pääse syntymään, kun toinen sankareistamme kiertää baareissa iskemässä (vieläpä onnistuneesti) naisia niinkin nerokkailla iskurepliikeillä kuin että pitäisi saada seksiä. Kaikkiaan elokuva tuntuu hieman vanhalta. sen huomaa jotenkin musiikista ja valko- ja tummaihoisten välisten suhteiden käsittelystä; valkoihoisuus samaistetaan junttiuteen (kantribaari, parisuhteet menevät mönkään), tummaihoisuus cooliuteen (koko Reggie Hammondin hahmo), jolle tietysti silloin saattoi olla vielä Yhdysvalloissa tilausta. Nykyään amerikkalaisessa tuotannossa ei kai enää tehdä suurta numeroa ihonväristä, ellei ihan 2000-luvun alussa vielä joissain tapauksissa (presidentti David Palmer 24:n ensimmäisillä kausilla). Elokuva toki pitäisi nähdä aikansa tuotteena, mutta luulenpa että jo silloin koettiin tämänkin elokuvan trillerielementin kärsineen itse elokuvan kannalta turhista juonteista.

Elokuva nyt ei kuitenkaan ole mikään täysi susi, etenkin jos katsomme hieman läpi sormien 28 vuotta taaksepäin. Vaikka tunnelmaa kampitetaan huumorilla, on 48 tuntia kuitenkin myös jännäri. Siinä on pahat rosvot, joita vastaan poliisi ja kiltimpi rosvo käyvät yhteistuumin. Päähahmot eivät ole mitään sinisilmäisiä amerikkalaissankareita, siinä on kiivaita tulitaisteluita ja pattitilanteita. Kyllä tämä nyt viihteestä ja kasaritripistä menee. 2/5.

Transporter 2 (2005)

Ensimmäinen Transporter-elokuva oli (muistaakseni) yllättävän hyvää tasoa oleva, eurooppalaiselta tuntuva tyylikäs toimintaelokuva, jossa työkseen "tavaraa" kuljettava ex-sotilas ajaa autolla. Sittemmin elokuvalle on saatu jo kaksikin jatko-osaa, joista olen nyt katsonut ensimmäisen.

Jatko-osat ovat harvemmin ensimmäistä osaa parempia, eikä ensimmäinenkään Transporter mikään vuoden elokuvatapaus ollut kaikesta huolimatta. Jatko-osa iskee seuraavan vaihteen silmään: luvassa on lisää toimintaa ja lisää kaahailua. Harmi, että tarina on jätetty vähän sivuseikaksi, ja viimeisetkin realismin rippeet nakattu roskakoriin. Transporter 2 on elokuva, jossa Jason Stathamin esittämä sankari sattumalta huomaa pommin autonsa pohjassa, arvaa pahisten räjäyttävän sen heti kun silmä välttää, ja lähtee sitten ajamaan tuhatta ja sataa satama-alueella, ja onnistuu lennättämään autonsa niin, että se ensinnäkin kierähtää akselinsa ympäri, ja nousee juuri niin korkealle, että sataman nostokurjen koukku yltää juuri sen verran, että pommin kahva takertuu siihen, ja Audi putoaa neljälle renkaalle täysin naarmuttomana, edelleen uutuuttaan kiiltävänä. Taide-elokuvaa tai vakavaa draamaa odottavat voivat tosiaan jättää tämän elokuvan väliin.

Eihän tällaisia elokuvia tietenkään katsota siksi, että haluttaisiin realismia, draamaa tai ideoilla leikittelyä. Näitä katsotaan siksi, että halutaan rentoutua, kääntää aivot nollille ja kuluttaa puolisentoista tuntia. Transporter 2 ei ole ihan yhtä tyylikäs kuin ensimmäinen - itse asiassa siinä on vähän enemmän sellaista B-elokuvan tuntua, eivätkä antagonistit ole sillä tavalla karismaattisia, kuin tällaisissa elokuvissa pitäisi olla - on vain rasvaletti-huumepomo ja räikeästi meikattu psykoottinen naistappaja, joka erityisesti vaikuttaa tekaistulta hahmolta, kun on pitänyt saada jonkinlainen "erikoisuus" pahikseksi. Häntä näyttelee minun kanssa samanikäinen näyttelijä Kate Nauta, ja vaikka nimi nyt ei miestä tai naista pahennakaan, ei se helpotakaan suhtautumista hahmoon.

Elokuva on kyllä ihan nätti, ja erityisesti Jason Statham sopii tuiman Frankin rooliin kuin valettu. Kuten elokuvaakaan, ei Stathamiakaan voi kehua aivan objektiivisesti mainioksi, mutta asiansa hän todella ajaa erinomaisesti. 2/5.

Harry Brown (2009)

Pidin eräänä viikonloppuna hellettä vilpoisessa elokuvateatterissa, ja kävin katsomassa koleanharmaan elokuvan nimeltä Harry Brown. Se kertoo perheensä menettäneestä, iäkkäästä miehestä, jonka ainoa ilo elämässä on juoda muutama kalja ja pelata erä shakkia kaverinsa kanssa. Molempien seniorikansalaisten elämä pyörii niin kolkossa lähiössä, että suomalaisetkin kerrostalokasarmit vaikuttavat iloisilta ja pirteiltä. Ja kun lähiöissä ollaan, niin ollaan myös niiden kuninkaiden, täysin pitelemättömien, huumeissa ja laittomissa käsiaseissa kylpevien nuorisorikollisten armoilla. Ja ne narkkariruhtinaat ovat ottaneet Harryn kaverin silmätikukseen, ja kun pahin käy, Harrystä kuoriutuu bronsonilainen kostaja.

Onhan näitä vigilante-elokuvia tietysti nähty, ja jos jokin, niin juuri se on vialla Harry Brownissa. Keski-ikäisen arkkitehdin sijasta omaa oikeutta alkaa jakamaan eläkeläismies, ja yhdysvaltalainen suurkaupunki on vaihdettu brittiläiseen räkälähiöön. Jossain vaiheessa poliisit sekaantuvat kuvioihin, ja pääsevät ehkä Harryn jäljillekin ja ovat sitten epävirallisesti vielä kiitollisia hänelle. Nähty on.

Mutta sen kummempaa vikaa rainassa ei ole. Vigilante-genren edustajana se on toimivampi kuin parin vuoden takainen Death Sentence. Harry Brown ei tuntuisi valahtavan sille tasolle, jossa räkänokkien niittämisestä tulee pääasia, ja jossa seuraavan tapon tulee viihteen nimissä olla edellistä raaempi. Tätähän elokuvassa muun muassa kritisoidaan - sodassa Harry ja kumppanit tappoivat vihollisia, koska isänmaan etu sitä vaati, jenginuoret tappavat koska se on heille viihdettä. Ja elokuvissakävijät katsovat Harry Brownia, koska se on meille viihdettä.

Pääasiassa Harry Brown on tutkielma siitä, mitä tapahtuu kun nuoret eivät enää hyväksy auktoriteettejä, ja kun he ovat oppineet voivansa vähät välittää auktoriteeteistä tietäen hyvin, etteivät ne voi heille mitään. Vanhempia ei tarvitse kunnioittaa, vaan itse asiassa heidän postiluukuista voi nakata roihuavan kasan paskaa. Poliisit eivät voi koskea heihin, riittää kun räkänokka on muistaa olla tunnustamatta ja hokee välillä hey I've got rights. Onko keinoa saada kärpästen herran seuraajiksi kääntyneet käyttäytymään taas ihmisiksi? En tiedä, mutta tässä elokuvassa tie yhteiskuntarauhaan käy vatsan, aivojen ja muiden ruumiinosien kautta, tai pikemminkin lävitse.

Harry Brown ansaitsee varovaiset suositteluni. Hirveän paljon uutta se ei tarjoa, mutta suoriutuu kuitenkin varsin kelvollisesti genrensä edustajana.

3/5.

Con Air (1997)

On olemassa ainakin neljänlaista huonoa. Aidosti huonot elokuvat, kuten jotkut Uwe Böllin elokuvat, ovat kertakaikkiaan vain niin surkeita, ettei niistä löydy mitään hyvää, eikä niitä katso mielellään, jos ollenkaan. Sitten on olemassa niin-huonoja-että-ne-ovat-hyviä elokuvia, jotka objektiivisin kriteerein alittavat riman moninkertaisesti, mutta ovat huonoudessaan hauskoja. Kolmanneksi on olemassa elokuvia, joita pitää huonona ihan periaatteessa, olipa raina objektiivisin kriteerein vaikka minkälainen. En voisi koskaan antaa Sinkkuelämää-elokuville miinus yhtä pistettä enempää, vaikka ne ehkä olisivatkin ansainneet ainakin nolla. Sitten on olemassa periaatteessa huonoja elokuvia, joista vain tykkää. En nyt tiedä, mihin Hollywood-rahantekoelokuva Con Air sijoittuu, mutta välittömästi elokuvan katsomisen jälkeen sijoittaisin sen viimeksi mainittuun kategoriaan.

Ärsyttävästi murtava Nicolas Cage esittää Cameron Poe -nimistä ammattisotilasta, joka sotilaskomentonsa päätteeksi hakkaa vahingossa kuoliaaksi juntin, joka erehtyi uhittelemaan tämän vaimoa. Koittaa pitkä komennus kiven sisään, ja sinä päivänä, kun mies pääsee ehdonalaiseen, kaappaavat muut vangit lentokoneen, jonka kyydissä entinen sotapoikamme on matkalla ensitapaamiseen tyttärensä kanssa. Welcome to Con Air!

Elokuvaa tuskin voi kehua kovin älylliseksi. Siinä on tarpeettomia räjähdyksiä, linnakundit ja -kimmat ovat sen psykoottisia että käyttävät tarpeetonta väkivaltaa, John Cusackin esittämä kakkosprotagonisti on tarpeeton, hahmot muutenkin ovat lähinnä jonkinlaisia karikatyyrejä (tosin oli hauska nähdä Colm Meaney hänen Star Trek -persoonastaan reippaasti poikkeavassa roolissa), ja Hannibal Lecter -harjoitelma oli tarpeeton (ihan totta; miehellä ei ollut mitään muuta funktiota kuin räväyttää muutama halpa lecteriläinen kommentti aktiivisten toimijoiden toimista, ja shokeerata katsojia antamalla ymmärtää, että hän on aikeissa raiskata tyttölapsen).

Con Air ei kuitenkaan ole olemassa antaakseen katsojille älyllisiä virikkeitä. Maailmassa on kyllä tilaa niillekin yhtä lailla kuin puhtaalle viihteelle. Paljon ennemmin minä katselen aivot narikassa Con Airia kuin MTV3:n lauantain alkuillan räpellyksiä (tai no, nykyään sieltä näyttää tulevan Karpon parhaita, joten valinta ei olekaan selvä). Vaikka nykyään on olemassa jo huikeampia, vieläkin kovemmilla vauhdilla rullaavia rainoja, ei Con Air 13 vuotta vanhaksi teokseksi ole lainkaan siitä huonoimmasta päästä, vaikkakaan Nicolas Cage ei ole siedettävimmillään siinä. 3/5.