Saw 3D (2010)

Ennen vanhaan, pari-kolmekymmentä vuotta sitten, monet kauhuelokuvat jättivät jälkeensä leegioittain jatko-osia. Nyttemmin moni elokuvasarja on loppunut kolmanteen tai neljänteen osaan - paitsi Saw, josta on ilmestynyt nyt seitsemäs osa, jota jälleen kerran tituleerataan sarjan päätösteokseksi. Olen hieman skeptinen sen väitteen suhteen, mutta toisin kuin aiempien osien kohdalla, tällä kertaa ei ainakaan IMDB:ssä liiku vielä huhuja jatko-osasta.

Joten kukaties tämä todella on viimeinen osa. Jos niin kuitenkin on, niin täytyy ihmetellä, miksei tuotantotiimi päättänyt tarjota jotain, mikä poikkeasi sarjan aiemmista osista. Eikun anteeksi, kyllähän tämä poikkeaa: elokuva on kuvattu 3D:nä, joten katsojat pääsevät näkemään kuolemanansat aivan uusin silmin. Siinä se sitten onkin. Mitään muuta uutta elokuva ei tarjoa. Käsissämme on jälleen kerran:

- Avauskohtaus, jossa joku tai jotkut ovat joutuneen Jigsaw'n ansaan, ja jossa joku tai jotkut kuolevat ja joka ei liity milläänlailla loppuelokuvaan.
- Pääuhri, joka joutuu "pelaamaan peliä", jonka seurauksena joukko sivu-uhreja kuolee ja lopuksi pääuhrikin (tämä olisi periaatteessa kai aika paha spoileri, mutta jos olet nähnyt sarjan aiemmat osat, osasit varmasti odottaa tätä).
- Poliisit yrittävät turhaan jäljittää ansanikkareita. Lopuksi hekin ottavat turpaansa.
- En tiedä, mistä osasta lähtien Saw:t ovat olleet tällaisia, mutta Saw 3D:kään ei yritä ollenkaan toimia itsenäisenä jatko-osana, vaan se hukuttaa itsensä niin sanottuun "juoneen", joka on luultavasti kehittynyt vain käsikirjoittajien päissä vasta sitten, kun on pitänyt keksiä jatko-osaan sisältöä käyttäen hyväksi edellisen osan avointa loppua.
- Lopussa on "yllättävä" juonenkäänne.

Toisin sanoen Saw 3D on vain tekosyy tappaa porukkaa mitä erilaisimmilla tavoilla. Tällä kertaa jotkut hahmot näkevät jopa unia ansaan joutumisesta, jotta katsojat näkisivät vähän ylimääräisiä kuolemia ilman, että hahmon käyttöä tarvitsisi jatkossa rajoittaa. Lopun juonenkäänteen pystyy arvaamaan melkein jo näyttelijäluettelosta. Sinänsä on minusta ihan kiva, että tässä palataan sarjan alkuun, mutta loppu jättää silti tilanteen täysin avoimeksi uusia jatko-osia varten.

Saw 3D on tarkoitettu vain sarjan ystäville. Verikekkereistä pitävät saattaisivat ehkä nautiskella punavärin käytöstä ja katsojaa päin sinkoutuvista suolenpätkistä, mutta käytännössä pitää olla jonkin verran kärryillä sarjan niin sanotusta mytologiasta.

Voisin periaatteessa antaa pisteiksi ykkösen, mutta toisaalta sitten kuitenkin elokuva tarjoaa sen, mitä katsoja luultavimmin odottaakin. Myönnän itsekin naurahtaneeni elokuvan aikana muutaman kerran ansanikkareiden mielikuvitukselle ja erikoistehosteille ja myönnän vielä senkin, että toisaalta nautin lopun juonenkäänteestä. Senkin myönnän, että vaikken kovin pitkälle elokuvaa arvosta, tulen sen kuitenkin DVD:llä ostamaan, ja suunnittelen jo nyt Saw-viikkoa. 2/5.

Twilight Zone: The Movie (1983)

Oma osani on siitä onneton, etten ole koskaan seurannut Twilight Zone -sarjoja televisiosta. Ainoa muistikuvani on lapsuudesta, jostain 80-luvun jälkipuoliskolta, jolloin katsoin jostain jaksosta alkua, enkä sitten uskaltanut katsoa enempää. Siitä on nyt vähintään 20 vuotta, joten en odottanut mitään erikoisempia kauhuelämyksiä naiivisti suomennettua Hämärän pelottavia varjoja katsellessa. Ei ehkä pitäisi haukkua suomennosta, sillä se yhdessä kansikuvan kanssa sai minut DVD:n ostamaankin, ja tajusin vasta paljon myöhemmin, että kyseessä on Hämärän rajamailla -sarjan elokuvaelma.

Elokuva koostuu neljästä, noin parinkymmenen minuutin segmentistä - se ei siis varsinaisesti ole elokuva, vaan eräänlainen kehys, johon on aseteltu neljä lyhytelokuvaa ja eräänlainen prologi. Kullakin segmentillä on omat näyttelijänsä, omat ohjaajansa, omat kaikki.

Ensimmäisessä segmentissä ylennyksen toiselle miehelle ("jutkulle") menettänyt mies purkaa baarissa turhautuneisuuttaan rasistisin sanakääntein, ja joutuu yllättäen natsi-Saksaan ilman validia henkilöllisyystodistusta. Mies saa tuta muukalaisvihan omissa nahoissaan. Välillä käydään myös Vietnamin viidakoissa ja otetaan osaa Ku Klux Klanin turpakäräjille. Toteutus on melko lapsellinen, vaikka natsiupseerit toimisivatkin. Olisi tässä voinut olla jokin järkikin, sen sijaan että vain juostaan pakoon luoteja. Segmenttiin liittyy kuvauksissa sattunut helikopterionnettomuus, jonka seurauksena pääosanäyttelijä Vic Morrow sekä pari lapsinäyttelijää kuolivat. Ei ihan parasta PR:ää elokuvalle. Segmentistä on bongattavissa Salaisista kansioista tuttu Steven Williams, joka esitti agentti Mulderin toista tiedonantajaa, X:ää.

Toisessa segmentissä, jonka on ohjannut itse Steven Spielberg, vanhainkodin asukkaat saavat kokea vielä kerran lapsuuden. Äreä setä ei saa. Tarina on oikeaa siirappikaramelliä, tästä on pelottavat varjot kaukana.

Kolmas segmentti parantaa jo vähän - nuori nainen törmää kirjaimellisesti pieneen poikaan, ja ajaa tämän kotiin. Paikan päällä paljastuukin, että todellisuus tottelee pojan tahtoa. Hän asuu isossa talossa, jossa jokaisesta televisiosta tulee piirrettyjä, jossa päivällisenä on herkkuja ja jossa muut perheenjäsenet myötäilevät poikaa kaikessa. Segmentistä on bongattavissa Babylon 5:stä tuttu Bill Mumy, joka esitti tietenkin Lennieriä, ja jota en suureksi häpeäkseni tunnistanut ensin. Lisäksi bongattavissa on Nancy Cartwright, jonka on tullut tunnetuksi jonkun piirretyn ääninäyttelijänä.

Paras on jätetty viimeiseksi: neljäs segmentti, joka on ilmeisesti uusioversio alkuperäisen sarjan jaksosta Nightmare at 20,000 feet. Mainio John Lithgow esittää lentokammoista matkustajaa, joka matkaa lentokoneella myrskyisenä päivänä. Hän on melkein saamassa paniikkikohtauksensa hallintaan, kun luulee näkevänsä lentokoneen siivellä jotain. Johtuiko lentokoneen yhden moottorin sammuminen tosiaan vain salamasta?

Tällainen setti. Ei tässä tosiaan hirveämmin pelkotiloja päässyt syntymään, mutta pari viimeistä osiota, ja etenkin viimeinen, korvasivat paljon. On tietysti ajateltava, että nykyään on huomattavan helppo turruttaa itsensä kauhulla ja muulla hämärällä, mutta 30 vuotta sitten tilanne taisi olla erilainen. Oman aikansa tuotteeksi Hämärän pelottavat varjot on mielestäni säilynyt hyvin sikäli, että se ei näytä miltään "kasariretroilulta", vaikka tarinat sinänsä kesyjä olisivatkin nykyajan näkökulmasta. 3/5.

1408 (2007)

Stephen King -filmatisaatioilla on huono maine ja on ehkä myönnettävä, että ihan syystä. En ole ihan niin perehtynyt herran tarinoihin, että voisin uskottavasti sälyttää syyn kokonaan filminikkareiden niskoille, mutta kauhu on siitä vaikea laji, että elokuvan pitäisi osata luoda se pelottava tunnelma, joka kirjan sivuilta siivilöityy lukijan mielikuvituksen kautta sellaiseksi, että se sopii juuri lukijalle. Elokuva korvaa kaikki mielikuvat omillaan, pakottaa katsojan ottamaan vastaan juuri ne, ja ne eivät useinkaan vastaa sitä, mitä katsoja pitää pelottavana.

En ole siis myöskään lukenut 1408:n pohjana olevaa novellia lukuunottamatta sitä katkelmaa, joka löytyy Kingin omaelämäkertateoksesta, jossa hän yrittää havainnollistaa kirjailija-wannabeita luonnosten korjailua. Minulla ei siis ollut mitään ennakkokuvitelmia siitä, millaisen elokuvan pitäisi olla - olin kuullut vain aavistuksen ylimielisiä kommentteja siitä ("siis, sehän on king-filmatisaatio ja mainstream-elokuva, ei siis todellakaan mikään erityisen hyvä, keskinkertainen korkeintaan..."), ja todettakoon suoraan, että yllätyin positiivisesti. Elokuvassa John Cusack (minulle suhteellisen vieras näyttelijä) esittää kingiläisen kertomuksen kirjailijaa, jonka elämä ei ole mennyt ihan nappiin, ja joka on kirjailijanakin jonkinlaista B-luokkaa. Isä-suhdetta käsitelleen esikoisnovellinsa, av(i)oeron ja tyttären traagisen kuoleman jälkeen hän on keskittynyt kirjoittamaan arvostelukirjoja erinäisistä lomakohteista, joiden väitetään olevan kummitusten riivaamia. Tämän työn varjolla hän päättää omituisen kortin jälkeen koeajaa New Yorkilaisen Dolphin-hotellin huoneen 1408, jossa yli 50 ihmisen tiedetään kuolleen. Hotellin johtaja (Samuel L. Jackson) kertoo huoneen olevan "fucking evil", mutta mikä se on?

Selasin elokuvan katsomisen jälkeen hetken IMDB-kommentteja elokuvasta, ja 1408:aa haukkuneet tuntuivat odottaneen jonkinlaista kummitustarinaa. 1408 ei ole kummitustarina. Päähenkilö on kirjailija (ja jo sen vuoksi hieman epävakaa kaveri), jolla on traumaattinen menneisyys. Huoneessa 1408 emme tutustu itsestään päällemeneviin radioihin ja itsesääteleviin termostaatteihin, vaan Michael Ensliniin ja mieleen, joka hajoaa kohdatessaan menneisyytensä.

Tai ainakin näin ymmärsin elokuvan idean, ja se on mielestäni ihan hyvä lähtökohta. Eri asia sitten on, tarkoittavatko elokuvan tapahtumat jotain, vai pitääkö katsojan nähdä pikku-ukkoja sielläkin, missä niitä ei ole. Emme elokuvan pääse tutustumaan Ensliniin kunnolla, joten on vaikea sanoa, merkitsevätkö huoneen tapahtumat jotain, vai onko se vain yhtä kuvausta mielen sisäisten ristiriitojen aiheuttamasta kaaoksesta.

Jos jätetään huomiotta hotellihuoneen mahdollinen merkitys, käteen ei jää paljoa. Jos 1408:a pitää jonain muuna kuin Enslinin mielenmaisemasta tai painajaisesta kertovana elokuvana, on se hieman ontto. Se ei ole varsinaisesti jännittävä - se pelästyttää vain halvahkoilla BOO!-kikoilla. Taustatarina rikkonaisista perhe- ja isäsuhteesta ei suuremmin lämmitä. Elokuvan lihaksi jääkin valitettavan vähiin jäävä kelvollinen dialogi Enslinin ja hotellinjohtajan välillä. Näyttelytyö sinänsä on ihan sujuvaa, ja jos kuitenkin yritämme nähdä huoneen sankarin pääkoppana, osoittautuu 1408 ihan katsottavaksi elokuvaksi. Ei se DVD-hyllyn paraatipaikkaa ansaitse - ostamisen ehkä, sillä 1408 saattaisi hyötyä uudelleenkatselusta, muttei välttämättä enää toisesta uusinnasta.

3/5

30 Days of Night (2007)

Alaskalaisessa pikkukaupungissa, tiettömässä ja eristäytyneessä Barrow'ssa, koittaa kuukaudenmittainen kaamos. Suurin osa väestä muuttaa pois (ovatpa he herkkänahkaisia), mutta muutamat jäävät pitämään talvea ja nauttimaan erämaan tunnelmasta. Kylän sheriffi, Josh Hartnettin esittämä siloposkinen Eben, kohtaa vanhojen aviohuoliensa lisäksi mysteerin. Joku on tuhonnut kylän satelliittipuhelimet, ja auringonlaskun aikoihin joku murhaa kylän valjakkokoirat. Pian ilmenee, että pimeyden suomista eduista ovat saapuneet nauttimaan myös verenjanoiset vampyyrit. Kuukauden selviytymisleikki alkakoon.

Kolmekymmentä kaamoksen päivää on ihan hyvää peruskauraa, ja se perustuu ilmeisesti samannimiseen sarjakuvaan, jota en voi väittää lukeneeni. Elokuva on visuaalisesti kaunis, ja siinä on melkein kaikki modernin zombielokuvan elementit kohdallaan, ainoa vaan, että modernien zombien sijasta esiintymisvuorossa ovat zombistiset vampyyrit - ei mitään hienostuneita romanialaisia kreivejä kynttelikköineen ja torahampaineen, vaan hieman venäläisenoloisia, raavaita ja rivakoita tappajia, joilla on likaiset hampaat, ja jotka eivät kestä valoa. Puuttuu vain, että kyseessä olisi joku armeijan salainen testi, eikä se ole poissuljettua nytkään.

Ongelmana on se, että 30 Days on kuitenkin vain peruskauraa. Se on kliseinen, ja se on epäuskottava. Kauhuelokuvassa uskottavuus on tietysti muutenkin vaakalaudalla, mutta elokuva ei tarjoa minkäänlaista selitystä sille, miksi pienen kylän ihmiset päätyvät ruokalautaselle. Kyseessä on kuitenkin selvästi suunniteltu hyökkäys. Minun on myös vaikea sulattaa sitä, että kaupunki olisi kaamoksen vuoksi kokonaan eristetty muusta maailmasta. Elokuva antaa ymmärtää, että mitään teitä ei kylään johtaisi, ja kuitenkin kyläläisillä on autoja. Vielä vähemmän uskon sitä, että lentokenttä muka suljetaan kaamoksen ajaksi. Mikä muka estää lentokoneita lentämästä pimeässä? Tuhkapilveä ei lasketa. Kuitenkin naispääosa itkee jäävänsä jumiin kuukaudeksi, kun hän myöhästyi lentokoneesta harvinaisen teennäisen liikenneonnettomuuden vuoksi. Lisäksi on sanottava, että minua vähän hiersi elokuvantekijöiden ymmärrys, miten kaamos toimii. Viimeisenä valoisana päivänä aurinko muka paistaa vielä suhteellisen korkealta, ja päivällä on selvästi pituutta. Sitten se laskee, ja kuukauden ajan on säkkipimeää. Kolmantenakymmenentenä päivänä aurinko kipuaa taas korkealle taivaalle.

Lisäksi loppuratkaisu on typerä. Jätän tässä nyt mainitsematta, mitä siinä tapahtuu, mutta siinäkin käteen jää vaikutelma teennäisestä viimehetkellä tekaistusta juonenkäänteestä, jonka tarkoitus on luoda tiettyä tunnelmaa viimeiseen kohtaukseen. Kaiken kaikkiaan käsillä on elokuva, joka on pohjimmiltaan ihan hyvä, mutta jonka lumoa nakertaa pienet asiat ja kliseisyys - jos et ensimmäisen 10 minuutin aikana arvaa, että eronneet pääroolihahmot palaavat takaisin yhteen, niin... No, kellehän tässä oikein puhun. Kyllähän kaikki elokuvan suositusikärajan ylittävät sen tajuavat. Välipalana tämä menee, mutta mitään erityistä elokuvaelämystä se ei tarjoa. Turtumattomammille se saattaa kuitenkin tarjota kaivattua kauhua; uskon, ettei 30 Days of Night ole kuitenkaan siitä vähiten pelottavasta päästä.

Lopuksi on vielä syytä mainita, ikään kuin tällaisena viime hetkellä mieleentulleena kuriositeettinä, että rainaa ohjaamaan pyydettiin Sam Raimia. Ohjauksesta päätyi kuitenkin vastaamaan David Slade, mutta tuottajaksi Raimi sentään kuitenkin ryhtyi. En tiedä, näkyykö hänen kädenjälkensä tässä filmissä kovinkaan selvästi, vaikka onhan elokuvan väkivalta hieman sarjakuvamaista. Lisäksi mainittakoon, että DVD:llä oli mukavasti bonusmateriaalia. En katsonut lähellekään kaikkea, mutta yli tunnin verran niitä pitäisi olla. Hieman kyllä epäilytti, kun yksi elokuvantekijöistä (olisiko ollut director of photography) mainitsi 30 Days of Nightin olevan ehkä maailman lumisin elokuva. Epäilenpä hieman väitettä, mutta en laske sitä miinukseksi tässä. Ja kyllähän tässä lunta kuitenkin riittää.

3/5

Les Démoniaques (1974)

Prisma-marketeille on nostettava hattua ainakin siitä, että niihin on otettu myytäväksi toisinaan varsin erikoistakin materiaalia, eikä vain valtavirtaisia elokuvia, joita perheelliset ostavat lauantai-illaksi silloin, kun ei televisiosta tule mitään mielenkiintoa herättävää. Erikoisen materiaalin joukkoon lukisin ainakin koko joukon Jean Rollinin elokuvia, joista Les Démoniaques, tai englanniksi Demoniacs, tai tekstityksissä suomeksi Riivatut, tarttui ostoskoriini joskus talvella. Se ei muistaakseni montaa euroa maksanut, vaikka eipä sillä, että erityisesti laskeskelisin taloudellisia menetyksiäni.

Demoniakki alkaa kohtauksella, jossa 1800-luvun lopussa eläneiksi rantarosvoiksi esitelty kopla raiskaa kaksi mereltä ilmestyvää nuorta naista 15 minuutin kohtauksessa. Myöhemmin käy ilmi, että naiset ovat ilmeisesti olleet haaksirikossa, vaikka vähänpä sillä on merkitystä. Tyttösten luullaan kuolleen, mutta lopulta heidät näkee muutkin kuin koplan johtaja humalaisissa näyissään. He yrittävät tappaa tytöt toisen kerran, mutta he pääsevät karkaamaan "kirotuille raunioille", jossa majaa pitävät partasuun ja Pelle Hermannin lisäksi demoni, joka antaa tytöille voiman kostaa. Siinä vaiheessa puolentoista tunnin elokuvasta on jäljellä vielä parisenkymmentä minuuttia. Lopulta tytöt eivät edes kosta, vaan kopla saa ansionsa mukaan omaa typeryyttään, yhden kapteeni tappaa itse vahingossa. Just.

En voi väittää olevani Rollin-asiantuntija. Jonkin verran hänen elokuvia minulla on hyllyssä, mutta useimmat odottavat vielä katseluvuoroaan. Aiemmat häneltä näkemäni elokuvat ovat olleet selkeästi kauhuelokuvia vahvalla eroottisella elementillä, mutta Demoniaques'sa kauhuelementti on selvästi puutteellinen. Hupaisalla musiikilla säestetyt raiskaus- ja murhailukohtaukset eivät ole jännittäviä, eivätkä ne toisaalta nauratakaan. Elokuvassa annetaan ymmärtää, että tytöt olisivat eläviä kuolleita, ei oikein nykyään pelota, enkä ole varma, olisiko se edes oikein ymmärretty, vai olivatko tytöt todellakin vain niin lujaa tekoa, että heidän hauras ulkomuotonsa petti. Noin tunnin katselun jälkeen ollaan raunioilla, joihin vangittu demoni lupaa antaa tytöille voimansa kostoa varten. Voimien luovutus tietysti tapahtuu yhdynnällä. Tietysti.

Elokuva on vähän liian pitkä siihen nähden, mitä se tarjoaa. Koska kauhuelementtejä ei juurikaan ole, on eroottisilla elementeillä vähän liikaa painoa tällaiseen elokuvaan. Erotiikka sinänsä on pääosin melko kesyä 2010-luvulle, lähinnä K-18 -leima tulee naishahmojen full frontal nuditystä. Miehet eivät hirveästi alastomana rainassa kyki lukuunottamatta demonia ja lyhyttä kohtausta, jossa kapteeni makaa koplan naisjäsenen kanssa, josta muuten veikeässä, elokuvan aloittavassa esittelyssä kerrotaan, että tämä on häijy akka, joka on murhannut useita miehiä. Kuitenkin Tina on melkoisen onneton yrittäessään teilata kahta miltei puolustuskyvytöntä tyttöstä.

Ei Les démoniaques nyt kuitenkaan ihan toivoton ole. Vaikka se onkin tärkeillä osa-alueilla puutteellinen (se ei ole hyvä, muttei toisaalta niin huonokaan että se olisi "hyvä"), on siinä jonkinlaista kummallista viehätystä. Miljöö (pimeä ranta, demonirauniot, nuhjuinen kapakka jossa on käynnissä ilmeisesti ympärivuorokautiset orgiat) on onnistunutta, ja hieman amatöörimäinen ote tuo elokuvaan sopivaa tunnelmaa, jonka vuoksi elokuvan katsoo mielelläänkin, vaikka sen toteaakin viimeistään joskus 40 minuutin kohdalla tylsemmänpuoleiseksi. Lisäksi ranskankielisyys antaa, kuin pisteeksi i:n päälle, tietyn taiteellisen säväyksen.

2/5

The Midnight Meat Train (2008)

Minulle avautui syksyllä 2008 ensimmäisen kerran tilaisuus nähdä Clive Barkerin novelliin perustuva The Midnight Meat Train eräillä elokuvafestivaaleilla, mutta jätin sen silloin väliin. En siksi, etteikö olisi kiinnostanut kovasti, mutta ajattelin elokuvan tulevan suomalaiseenkin levitykseen ennemmin tai myöhemmin toisin kuin katsomani vaihtoehdon, jota en enää edes muista.

Loppujen lopuksi Keskiyön lihajuna lunastaa odotukseni: puoleksitoista tunniksi kelvollista gore-viihdettä. Sinänsä se ei ole hyvä elokuva - juonellisesti se on hölmö (olisi ilman lopun paljastustakin, mutta se hölmöyttää juonta edelleen), ja tunnelma jää jotenkin latteaksi, vaikka yöllinen suurkaupunki hopeanharmaine metroineen antaisi suuret mahdollisuudet miellyttää tätä katsojaa. Ainakin elokuvantekijät olisivat voineet jättää päähenkilön, valokuvaaja Leon Kaufmanin, ärsyttävän tyttöystävän pois. Mitään suurta merkitystä elokuvan teemoilla ei ole, vaan laatijoille on riittänyt että saadaan jonkinlainen tekosyy hakata lekalla päitä irti. Valokuvaaja-sankarimme on kiinnostunut kaupungista ja haluaa tavoittaa sen kamerallaan - ja onnistuu vangitsemaan filmille kylmän, persoonattoman, julman ja väkivaltaisen teurastajan. Sanoisin, että Leon onnistui tehtävässään.

Gore-elokuvana ja kevyenä viihteenä The Midnight Meat Train on ihan kohtuullinen. Kyllä sen katsoo, ja erikoistehosteet päistä pompahtavine silmämunineen hymähdyttänee kyllä meitä kaikkeen turtuneita katselijoita. Vinnie Jones tekee ihan hyvää työtä pääpahiksena hääräävänä, sivuammatiltaan teurastajana toimivana Mahoganyna. Elokuvan miljöö on minun makuuni, eikä MMT teeskentele olevansa mitään korkeatasoinen kauhuelokuva (kuten joku kolmasti kirottu ja umpitylsä Mirrors) - se ei ole tylsä, mikä on tällaisissa elokuvissa usein yksi merkittävä pelastava tekijä.

Olen varmaan joskus lukenut novellin, johon elokuva perustuu, mutta muistikuvani ovat hatarat. Täytynee kerrata Barkerin Veren kirjat, jahka ehdin.

3/5.

Saw V (2008)

Olen kuukausikaupalla odotellut, että Saw-elokuvasarjan viidennen osan hinta DVD-kaupassa laskisi alennusluokkaan, mutta turhaan. Sorruin lopulta ostamaan rainan itselleni huolimatta kaikista niistä nuivista arvosteluista, jotka elokuva on saanut osakseen.

Ja niinhän se on - ei vitos-Saw juurikaan kehuja ansaitse. Sen lisäksi, että elokuva ei tarjoa edellisiin osiin nähden oikein mitään uutta, vaikuttaisi elokuva myös unohtaneen yhden oleellisen osan aiemmasta viehätyksestä - ansat eivät yritä opettaa uhreilleen mitään. Kuollut pääpiru Jigsaw yrittää ripittää imitaattoriaan tästä, mutta viesti ei ole mennyt käsikirjoittajille perille. Loukkuun tällä kertaa jääneet kyllä ovat pahantekijöitä, jotka ansaitsisivat elokuvan maailmassa opetuksen, mutta ansat vaikuttavat pikemminkin temppuradan esteiltä kuin pirullisilta vertauksilta todellisen elämän moraalisista kysymyksistä. Pelkkä "toimikaa yhdessä, epäitsekkäästi, luottakaa toisiinne" ei oikein vakuuta minua.

Mutta en nyt ihan kokonaan halua lytätäkään. Kyllähän Saw 5 ihan viihdyttävä on, ja sen katsoo mielellään perjantai-illan ratoksi, ja goren ystävien iloksi jotkut ansat ovat ihan hauskoja: kerrankin heiluriansa tekee selvää jälkeä, ja alkupuolen giljotiinikaulapanta-ansa on toimiva. Turha kuitenkaan odottaa mitään järkeä elokuvalta.

Vähemmän yllättäen kuudes osa tekee jo tuloaan. Pakko sekin on tarkastaa, vaikka odotukset olisivatkin matalalla.

2/5.