lauantai 5. kesäkuuta 2010

The Godfather (1972)

Kummisetä on niitä elokuvia, joita usein pidetään maailman parhaimpina, ja jotka kuuluvat jokaisen elokuvanystävän katselu-CV:hen. Minäkin olen nähnyt Kummisedän aikoinaan, olisiko ollut vuonna 2004 tai 2005, mutta nukuin osan elokuvasta, sillä olin toverin luona silloin viettämässä iltaa, eikä Kummisetä tainnut olla illan ensimmäinen elokuva. Monta vuotta näköjään vierähti, ennen kuin otin asiakseni katsoa klassikon uudelleen. Nämä pituudeltaan kolmea tuntia lähentelevät elokuvat kun ovat vähän sellaisia, että kynnys niiden katsomiseen on korkealla, vaikka tietäisikin etukäteen, ettei se tule olemaan hukkaanheitettyä aikaa.

Kaikki varmasti tietävät, että kyseessä on Francis Ford Coppolan ohjaama elokuva, jossa Marlon Brandon esittämä mafiapomo Vito Corleone tekee käheällä äänellä tarjouksia, joista ei voi kieltäytyä. Mukana menossa nimekkäähkö joukko muitakin näyttelijöitä; Robert Duvall (Falling Down) ja rikolliselokuvien veteraani Al Pacino (Scarface). Näyttelytyö onkin kaikkiaan ensiluokkaista ja Brandon, joka elokuvan tekemisen aikoihin oli alle 50-vuotias, esittämä patriarkka ikimuistoinen. Suosikkikohtauksiani onkin, kun Vito kaiken käheilyn jälkeen huutaa näyttelytöitä haluavalle laulajalle, että tämän pitäisi käyttäytyä kuin mies.

Siltikin on sanottava, että olin hieman pettynyt Kummisetään. Onhan se toki erinomainen elokuva, ja onhan se toki kiistatta klassikko ja elokuvataiteen mestarinäyte, mutta odotin silti enemmän. Kai se on vain sitä, että kun Kummisetää aina hehkutetaan joka käänteessä taivaista vielä ylempiin taivaisiin, paisuvat myös odotuksetkin suhteettoman suuriksi, ja lopulta ei voi kuin pettyä kun paljastuu, että kyseessä on vain erinomainen elokuva. Kyse ei siis ole siitä, että elokuvassa olisi jotain vikaa (siinä on kyllä, mutta vioista myöhemmin), vaan siitä, että sen olisi voinut kuvitella olevan vielä paljon parempi. Odotin kolmen tunnin haltioitumista ja elämystä, joka ravistelisi minua vielä viikonkin kuluttua.

Eräänlainen vähäeleisyys ja maanläheisyys tekee Kummisedästä hyvän. Se ei mässäile mafiakliseillä, eikä väkivallallakaan - vaikka olen väkivaltaelokuvien ystävä, pidän myös väkivallan säästeliästä käyttöä elegantimpana. En olisi varmaan itse keksinyt pukea tätä sanoiksi näin, mutta useita muita lähteitä mukaillekseni kyseessä on perhe-elokuva. Ei koko perheen elokuva, vaan elokuva, joka kertoo perheestä ja perhesuhteista. Vito Corleone on elokuvan sydän, mutta Viton pojat - ainakin Pacinon Michael, James Caanin Sonny ja Duvallin esittämä ottopoika Tom Hagen - ovat sen aivot, kädet ja muut elimet. Tom Hagen on Viton consigliere, neuvonantaja ja lakimies. Sonny on kuumakalle ja Michael hyväntahtoisempi sodasta (eletään toisen maailmansodan jälkeistä aikaa) palannut kaveri, joka ei alunperin halua olla tekemisissä perheen hämäräbisnesten kanssa - ei ennen kuin huomaa veren olevan vettä sakeampaa.

Puitteet ovat kunnossa, ja elokuvan valtteja ovat sen hidastempoisuus - kuitenkin valittaisin juuri sitä, että välillä elokuva tuntuu laahaavan. Yhdessä vaiheessa eräs päähenkilöistä joutuu pakenemaan Yhdysvalloista joksikin aikaa Sisiliaan, jolloin elokuva keskittyy kuvaamaan tämän henkilön vaeltelua paikallisessa luonnossa ja pikkukylissä, ja meille näytetään täysin tarkoitukseton rakkaussuhteen alku, huippu ja loppu, enkä ole ihan varma, miksi. Ehkä tarkoitus oli osoittaa katsojalle, että nyt tosiaan kuluu elokuvan ajanlaskussakin vuosi (?). No, hyvä on, ehkä sitten niin, minulle olisi kyllä lyhyempikin episodi tai vaikka "One year later"-teksti.

Tuntuu hieman pikkumaiselta valittaa, mutta jollainhan minun on perusteltava pääasiassa mutu-pohjainen, täydestä poikkeava arvosana. Joka tapauksessa, ajoittaisen laahaavuuden ja "tämä voisi olla parempikin"-tunteen lisäksi ei hirveästi ole valittamista. Elokuva on kestänyt hyvin aikaa, eikä sillä ole mitään häpeämistä nykyelokuvien rinnalla, ja se on edelleen suositeltava mafiaelokuva myös niille, joita ei niin nappaa kiroilu, machoilu ja veriroiskeet, joilta ei kuitenkaan ihan vältytä. Jos nämä eivät riitä syyksi, niin katsoisin Kummisedän joka tapauksessa kuuluvan yleissivistykseen, joten jos on jäänyt katsomatta, hipihipi-vauhtia videovuokraamoon siitä. Toivottavasti paikoin moittiva arvosteluni on laskenut sen verran paisuneita ennakkokuvitelmia, ettei tarvitse ainakaan pettyä.

4/5

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Ilmeisesti se kakkososa on näistä se kaikkien arvostetuin. Itse en ole sitä katsonut tai en muista siitä mitään. Kolmosen katsoin joskus kakarana, enkä pitänyt siitä.

Janne kirjoitti...

Näin olen myös itse ymmärtänyt, kuin myös sen, että kolmosta taas ei arvosteta. Palaan loppuihin Kummisetiin tässä kesän aikana.