Harry Brown (2009)

Pidin eräänä viikonloppuna hellettä vilpoisessa elokuvateatterissa, ja kävin katsomassa koleanharmaan elokuvan nimeltä Harry Brown. Se kertoo perheensä menettäneestä, iäkkäästä miehestä, jonka ainoa ilo elämässä on juoda muutama kalja ja pelata erä shakkia kaverinsa kanssa. Molempien seniorikansalaisten elämä pyörii niin kolkossa lähiössä, että suomalaisetkin kerrostalokasarmit vaikuttavat iloisilta ja pirteiltä. Ja kun lähiöissä ollaan, niin ollaan myös niiden kuninkaiden, täysin pitelemättömien, huumeissa ja laittomissa käsiaseissa kylpevien nuorisorikollisten armoilla. Ja ne narkkariruhtinaat ovat ottaneet Harryn kaverin silmätikukseen, ja kun pahin käy, Harrystä kuoriutuu bronsonilainen kostaja.

Onhan näitä vigilante-elokuvia tietysti nähty, ja jos jokin, niin juuri se on vialla Harry Brownissa. Keski-ikäisen arkkitehdin sijasta omaa oikeutta alkaa jakamaan eläkeläismies, ja yhdysvaltalainen suurkaupunki on vaihdettu brittiläiseen räkälähiöön. Jossain vaiheessa poliisit sekaantuvat kuvioihin, ja pääsevät ehkä Harryn jäljillekin ja ovat sitten epävirallisesti vielä kiitollisia hänelle. Nähty on.

Mutta sen kummempaa vikaa rainassa ei ole. Vigilante-genren edustajana se on toimivampi kuin parin vuoden takainen Death Sentence. Harry Brown ei tuntuisi valahtavan sille tasolle, jossa räkänokkien niittämisestä tulee pääasia, ja jossa seuraavan tapon tulee viihteen nimissä olla edellistä raaempi. Tätähän elokuvassa muun muassa kritisoidaan - sodassa Harry ja kumppanit tappoivat vihollisia, koska isänmaan etu sitä vaati, jenginuoret tappavat koska se on heille viihdettä. Ja elokuvissakävijät katsovat Harry Brownia, koska se on meille viihdettä.

Pääasiassa Harry Brown on tutkielma siitä, mitä tapahtuu kun nuoret eivät enää hyväksy auktoriteettejä, ja kun he ovat oppineet voivansa vähät välittää auktoriteeteistä tietäen hyvin, etteivät ne voi heille mitään. Vanhempia ei tarvitse kunnioittaa, vaan itse asiassa heidän postiluukuista voi nakata roihuavan kasan paskaa. Poliisit eivät voi koskea heihin, riittää kun räkänokka on muistaa olla tunnustamatta ja hokee välillä hey I've got rights. Onko keinoa saada kärpästen herran seuraajiksi kääntyneet käyttäytymään taas ihmisiksi? En tiedä, mutta tässä elokuvassa tie yhteiskuntarauhaan käy vatsan, aivojen ja muiden ruumiinosien kautta, tai pikemminkin lävitse.

Harry Brown ansaitsee varovaiset suositteluni. Hirveän paljon uutta se ei tarjoa, mutta suoriutuu kuitenkin varsin kelvollisesti genrensä edustajana.

3/5.

The Ghost Writer (2010)

Käyn varmaan liian harvoin elokuvateattereissa, etenkin kun asun sellaisen vieressä, mutta tällä viikolla tuli käytyä katsastamassa Roman Polanskin uutuus Ghost Writer, joka valmistui vasta menneisyyden saatua miehen kiinni ja Polanskin jouduttua kaltereiden taakse.

Miehestä voi yksityishenkilönä olla montaakin mieltä, mutta sen ei pidä antaa vaikuttaa siihen, mitä mieltä on hänestä elokuvaohjaajana, ja Ghost Writer onkin selvästi osaavien kätten töitä. Se on tyylikäs ja visuaalisesti kaunis teos. Se ei ole kovin vauhdikas, vaikka siinä mennäänkin suoraan asiaan, mikä saattaa joitain nuorempia, vauhtiin ja ehkä jonkinlaiseen shokeeraukseen tottuneita katsojia haitata. Henkilökohtaisesti kuitenkin nautin samanlaisesta hidastempoisuudesta, josta saimme nauttia noin 10 vuotta vanhemmassa Yhdeksännessä portissa. Itse asiassa Ghost Writerista minulle tuli näytöksen muutenkin mieleen Yhdeksäs portti. Päähenkilöissä on jotain samaa: he ovat perheettömiä, jotenkin "irrallisia" miehiä, molempien työ sijoittuu kirjojen maailmaan, ja kumpikin ajautuu jonkinlaisen etsivän rooliin, ja sen myötä ongelmiin. Molemmissa elokuvissa on samanlainen aavemainen tunnelma, Ghost Writerissa vain ei ole mitään yliluonnollista elementtiä.

Juonta en tässä sen kummemmin ala käymään läpi. Alkuasetelma on se, että Ewan McGregorin esittämä haamu (en tajunnut ennen kuin kotona, ettei hahmolle anneta nimeä, kuvittelin koko ajan vain olevani huonomuistinen) palkataan haamukirjoittajaksi Pierce Brosnanin esittämälle ex-pääministeri Adam Langille, jonka edellinen haamukirjoittaja löytyy kuolleena rannalta elämänkertateoksen ollessa loppusuoralla.

Näyttelijöistä puheenollen, ei ole pääosaesittäjissä valittamisen varaa. Ewan McGregor on minulle hieman tuntemattomampi hahmo, vaikka olen tietysti uudemmat Star Warsit nähnyt, ja tässä hän tekee varsin hyvää jälkeä työnsä kanssa hieman hukassa olevana kirjoittajana. Pierce Brosnan ja Olivia Williams ovat vaikuttavia pääministeripariskuntana ja jopa Kim Cattrall onnistuu nousemaan Sinkkuelämän yläpuolelle Langin - kieltämättä kylläkin samanthamaista seksuaalisuutta tihkuen. Saattaa tosin olla, että näen Cattrallin tunnetuimman roolihahmon sielläkin, missä sitä ei ole. Tai siis toiseksi tunnetuimman hahmon, tunnetuinhan on tietysti luutnantti Valeris Star Trek kutosesta.

Myöskin elokuvan visuaalinen ilme on kaunis. Elokuvan pitäisi sijoittua Yhdysvaltojen itärannikolle Martha's Vineyardiin, mutta Polanskin estyneisyyden vuoksi, johon elokuvassakin viitataan, on jouduttu käyttämään Syltin saarta Tanskan ja Saksan edustalla. Tämä ei haittaa, sillä ainakin minä nautin suunnattomasti harmaiden maisemien kylmästä värimaailmasta, joka sopii trillerin tunnelmaan erinomaisesti.

Täydellinen jännäri ei Ghost Writer ole, mutta sen puutteet eivät jälleen ole mitään yksittäisiä vikoja, vaan että jokin viimeinen silaus jää puuttumaan. DVD-hyllyyn tämä kuitenkin hankitaan, sitten kun sen aika on. 4/5.