Con Air (1997)

On olemassa ainakin neljänlaista huonoa. Aidosti huonot elokuvat, kuten jotkut Uwe Böllin elokuvat, ovat kertakaikkiaan vain niin surkeita, ettei niistä löydy mitään hyvää, eikä niitä katso mielellään, jos ollenkaan. Sitten on olemassa niin-huonoja-että-ne-ovat-hyviä elokuvia, jotka objektiivisin kriteerein alittavat riman moninkertaisesti, mutta ovat huonoudessaan hauskoja. Kolmanneksi on olemassa elokuvia, joita pitää huonona ihan periaatteessa, olipa raina objektiivisin kriteerein vaikka minkälainen. En voisi koskaan antaa Sinkkuelämää-elokuville miinus yhtä pistettä enempää, vaikka ne ehkä olisivatkin ansainneet ainakin nolla. Sitten on olemassa periaatteessa huonoja elokuvia, joista vain tykkää. En nyt tiedä, mihin Hollywood-rahantekoelokuva Con Air sijoittuu, mutta välittömästi elokuvan katsomisen jälkeen sijoittaisin sen viimeksi mainittuun kategoriaan.

Ärsyttävästi murtava Nicolas Cage esittää Cameron Poe -nimistä ammattisotilasta, joka sotilaskomentonsa päätteeksi hakkaa vahingossa kuoliaaksi juntin, joka erehtyi uhittelemaan tämän vaimoa. Koittaa pitkä komennus kiven sisään, ja sinä päivänä, kun mies pääsee ehdonalaiseen, kaappaavat muut vangit lentokoneen, jonka kyydissä entinen sotapoikamme on matkalla ensitapaamiseen tyttärensä kanssa. Welcome to Con Air!

Elokuvaa tuskin voi kehua kovin älylliseksi. Siinä on tarpeettomia räjähdyksiä, linnakundit ja -kimmat ovat sen psykoottisia että käyttävät tarpeetonta väkivaltaa, John Cusackin esittämä kakkosprotagonisti on tarpeeton, hahmot muutenkin ovat lähinnä jonkinlaisia karikatyyrejä (tosin oli hauska nähdä Colm Meaney hänen Star Trek -persoonastaan reippaasti poikkeavassa roolissa), ja Hannibal Lecter -harjoitelma oli tarpeeton (ihan totta; miehellä ei ollut mitään muuta funktiota kuin räväyttää muutama halpa lecteriläinen kommentti aktiivisten toimijoiden toimista, ja shokeerata katsojia antamalla ymmärtää, että hän on aikeissa raiskata tyttölapsen).

Con Air ei kuitenkaan ole olemassa antaakseen katsojille älyllisiä virikkeitä. Maailmassa on kyllä tilaa niillekin yhtä lailla kuin puhtaalle viihteelle. Paljon ennemmin minä katselen aivot narikassa Con Airia kuin MTV3:n lauantain alkuillan räpellyksiä (tai no, nykyään sieltä näyttää tulevan Karpon parhaita, joten valinta ei olekaan selvä). Vaikka nykyään on olemassa jo huikeampia, vieläkin kovemmilla vauhdilla rullaavia rainoja, ei Con Air 13 vuotta vanhaksi teokseksi ole lainkaan siitä huonoimmasta päästä, vaikkakaan Nicolas Cage ei ole siedettävimmillään siinä. 3/5.

The Ghost Writer (2010)

Käyn varmaan liian harvoin elokuvateattereissa, etenkin kun asun sellaisen vieressä, mutta tällä viikolla tuli käytyä katsastamassa Roman Polanskin uutuus Ghost Writer, joka valmistui vasta menneisyyden saatua miehen kiinni ja Polanskin jouduttua kaltereiden taakse.

Miehestä voi yksityishenkilönä olla montaakin mieltä, mutta sen ei pidä antaa vaikuttaa siihen, mitä mieltä on hänestä elokuvaohjaajana, ja Ghost Writer onkin selvästi osaavien kätten töitä. Se on tyylikäs ja visuaalisesti kaunis teos. Se ei ole kovin vauhdikas, vaikka siinä mennäänkin suoraan asiaan, mikä saattaa joitain nuorempia, vauhtiin ja ehkä jonkinlaiseen shokeeraukseen tottuneita katsojia haitata. Henkilökohtaisesti kuitenkin nautin samanlaisesta hidastempoisuudesta, josta saimme nauttia noin 10 vuotta vanhemmassa Yhdeksännessä portissa. Itse asiassa Ghost Writerista minulle tuli näytöksen muutenkin mieleen Yhdeksäs portti. Päähenkilöissä on jotain samaa: he ovat perheettömiä, jotenkin "irrallisia" miehiä, molempien työ sijoittuu kirjojen maailmaan, ja kumpikin ajautuu jonkinlaisen etsivän rooliin, ja sen myötä ongelmiin. Molemmissa elokuvissa on samanlainen aavemainen tunnelma, Ghost Writerissa vain ei ole mitään yliluonnollista elementtiä.

Juonta en tässä sen kummemmin ala käymään läpi. Alkuasetelma on se, että Ewan McGregorin esittämä haamu (en tajunnut ennen kuin kotona, ettei hahmolle anneta nimeä, kuvittelin koko ajan vain olevani huonomuistinen) palkataan haamukirjoittajaksi Pierce Brosnanin esittämälle ex-pääministeri Adam Langille, jonka edellinen haamukirjoittaja löytyy kuolleena rannalta elämänkertateoksen ollessa loppusuoralla.

Näyttelijöistä puheenollen, ei ole pääosaesittäjissä valittamisen varaa. Ewan McGregor on minulle hieman tuntemattomampi hahmo, vaikka olen tietysti uudemmat Star Warsit nähnyt, ja tässä hän tekee varsin hyvää jälkeä työnsä kanssa hieman hukassa olevana kirjoittajana. Pierce Brosnan ja Olivia Williams ovat vaikuttavia pääministeripariskuntana ja jopa Kim Cattrall onnistuu nousemaan Sinkkuelämän yläpuolelle Langin - kieltämättä kylläkin samanthamaista seksuaalisuutta tihkuen. Saattaa tosin olla, että näen Cattrallin tunnetuimman roolihahmon sielläkin, missä sitä ei ole. Tai siis toiseksi tunnetuimman hahmon, tunnetuinhan on tietysti luutnantti Valeris Star Trek kutosesta.

Myöskin elokuvan visuaalinen ilme on kaunis. Elokuvan pitäisi sijoittua Yhdysvaltojen itärannikolle Martha's Vineyardiin, mutta Polanskin estyneisyyden vuoksi, johon elokuvassakin viitataan, on jouduttu käyttämään Syltin saarta Tanskan ja Saksan edustalla. Tämä ei haittaa, sillä ainakin minä nautin suunnattomasti harmaiden maisemien kylmästä värimaailmasta, joka sopii trillerin tunnelmaan erinomaisesti.

Täydellinen jännäri ei Ghost Writer ole, mutta sen puutteet eivät jälleen ole mitään yksittäisiä vikoja, vaan että jokin viimeinen silaus jää puuttumaan. DVD-hyllyyn tämä kuitenkin hankitaan, sitten kun sen aika on. 4/5.

Elsk meg i morgen (2005)

Sosiaalisesti vähemmän taitava ja sisäänpäin kääntynyt norjalainen Elling tuli minulle vuosi pari sitten tutuksi elokuvasta Elling, joka perustui Ingvar Ambjørnsenin (en koskaan muista nimeä kirjastossa käydessäni - Veriveljet ja joku toinen sieltä löytyi kun nyt kävin katsomassa) romaaneihin äitinsä peräkammarissa nelikymppiseksi asuneesta Ellingistä, joka tutustuu laitoshoidossa toiseen tavallisen elämän kelkasta pudonneeseen, aikuiseen lapseen Kjell Bjarneen. Elsk meg i morgen, tai suomeksi Elling ja Naisen kosketus, on järjestyksessään kolmas Elling-filmatisointi, ja Mors Ellingin kanssa sekin jää valitettavasti jälkeen ensimmäisestä.

Muutamia vuosia on kulunut ensimmäisen Elling-elokuvan tapahtumista. Elling asuu omillaan rähjäisessä, siivoltaan hieman omaani muistuttavassa kämpässä kaverinsa Kjell Bjarnen ja tämän avopuolison Reidunin alakerrassa. Elling on vajonnut syvään apatiaan minkäs muunkaan kuin kroonisen yksinäisyyden ja naisen kosketuksen puutteen vuoksi. Vuorokausi rytmi on sekaisin, kaupungilla näkyy vain toisiaan halailevia pariskuntia, eikä parhaan (ja ainoan) kaverin onnikaan ole enää sietokyvyn rajoissa. Ja sitten Elling rakastuu nakkikioskin myyjään.

Elokuva alkaa ihan hyvin. Se esittelee meille tilanteen, ymmärrämme sen vakavuuden, ja jäämme seuraamaan, miten ongelmat ratkeavat. Elling on yksin, kaverilla on oma perhe ja elämä, ylipäätään kaikilla muilla tuntuu olevan joku, mutta hänestä ei piittaa kukaan. Sitten löytyy yksi nainen, johon halu rakastua saa Ellingin rakastumaan, mutta lähestyminen on vaikeaa. Kontakin jälkeen Ellingin ja Lonen ns. suhde alkaa kuitenkin valua kohti ennalta-arvattavaa päämäärää, eikä UFO-esoteriikkaan uppoutuminen sanottavammin katseluelämystä auta. Välillä katsojalle tarjoillaan Kjellin avoliiton ongelmia, jotka ainakin minä koin elokuvaa katsellessani häiriöksi.

Kjellin avio-ongelmat ovat kuitenkin osa Elsk meg i morgenin todellista sanomaa. Naisia tulee, menee ja palaa ehkä takaisinkin, mutta miesten välinen ystävyys on pysyvää. Elling ja Kjell suuttuvat elokuvan aikana toisilleen, mutta antavat silti sanattomasti anteeksi, koska he tietävät olevansa (ja että toinenkin on) epätäydellinen olento, joka tekee virheitä etenkin juuri naisten, yksinäisyyden ja kalvavan mustasukkaisuuden vuoksi. Tätä en elokuvaa katsellessani tajunnut, vaan vasta nyt viikkoa myöhemmin arvostelua kirjoittaessani ymmärsin sen. Elokuvien ei minusta tarvitse alleviivata mitään, mutta Alieng kolmosessa ehkä turhankin kanssa piilotettiin tätä sanomaa omituisilla UFO-kokemuksilla ja UFO-kerhon kokoontumisilla.

Mitä siis jää käteen? Alunperin vähän petyin Naisen kosketukseen, ja ajattelin antaa 2 pistettä. Tarkemmassa analyysissä kyseessä onkin ihan kohtuullinen draama-komedia toivottomasta poikamiehestä ja toivottomasta aikuisesta lapsesta ja heidän välisestä ystävyydestä. Elokuvassa on puutteensa, mutta jos sen ymmärtää katsoa oikeasta näkökulmasta, sillä on myös ansionsa. Tällaista aihepiiriä käsitellessä olisi valtavan helppo sortua kliseisiin, ja tarjota yleisölle sitä, mitä he luulevat haluavansa. Hollywood-loppuja ei kuitenkaan ole luvassa, eikä toisaalta myöskään suomalaista, hirrestä riippuvaa loppua. 3/5

The Godfather (1972)

Kummisetä on niitä elokuvia, joita usein pidetään maailman parhaimpina, ja jotka kuuluvat jokaisen elokuvanystävän katselu-CV:hen. Minäkin olen nähnyt Kummisedän aikoinaan, olisiko ollut vuonna 2004 tai 2005, mutta nukuin osan elokuvasta, sillä olin toverin luona silloin viettämässä iltaa, eikä Kummisetä tainnut olla illan ensimmäinen elokuva. Monta vuotta näköjään vierähti, ennen kuin otin asiakseni katsoa klassikon uudelleen. Nämä pituudeltaan kolmea tuntia lähentelevät elokuvat kun ovat vähän sellaisia, että kynnys niiden katsomiseen on korkealla, vaikka tietäisikin etukäteen, ettei se tule olemaan hukkaanheitettyä aikaa.

Kaikki varmasti tietävät, että kyseessä on Francis Ford Coppolan ohjaama elokuva, jossa Marlon Brandon esittämä mafiapomo Vito Corleone tekee käheällä äänellä tarjouksia, joista ei voi kieltäytyä. Mukana menossa nimekkäähkö joukko muitakin näyttelijöitä; Robert Duvall (Falling Down) ja rikolliselokuvien veteraani Al Pacino (Scarface). Näyttelytyö onkin kaikkiaan ensiluokkaista ja Brandon, joka elokuvan tekemisen aikoihin oli alle 50-vuotias, esittämä patriarkka ikimuistoinen. Suosikkikohtauksiani onkin, kun Vito kaiken käheilyn jälkeen huutaa näyttelytöitä haluavalle laulajalle, että tämän pitäisi käyttäytyä kuin mies.

Siltikin on sanottava, että olin hieman pettynyt Kummisetään. Onhan se toki erinomainen elokuva, ja onhan se toki kiistatta klassikko ja elokuvataiteen mestarinäyte, mutta odotin silti enemmän. Kai se on vain sitä, että kun Kummisetää aina hehkutetaan joka käänteessä taivaista vielä ylempiin taivaisiin, paisuvat myös odotuksetkin suhteettoman suuriksi, ja lopulta ei voi kuin pettyä kun paljastuu, että kyseessä on vain erinomainen elokuva. Kyse ei siis ole siitä, että elokuvassa olisi jotain vikaa (siinä on kyllä, mutta vioista myöhemmin), vaan siitä, että sen olisi voinut kuvitella olevan vielä paljon parempi. Odotin kolmen tunnin haltioitumista ja elämystä, joka ravistelisi minua vielä viikonkin kuluttua.

Eräänlainen vähäeleisyys ja maanläheisyys tekee Kummisedästä hyvän. Se ei mässäile mafiakliseillä, eikä väkivallallakaan - vaikka olen väkivaltaelokuvien ystävä, pidän myös väkivallan säästeliästä käyttöä elegantimpana. En olisi varmaan itse keksinyt pukea tätä sanoiksi näin, mutta useita muita lähteitä mukaillekseni kyseessä on perhe-elokuva. Ei koko perheen elokuva, vaan elokuva, joka kertoo perheestä ja perhesuhteista. Vito Corleone on elokuvan sydän, mutta Viton pojat - ainakin Pacinon Michael, James Caanin Sonny ja Duvallin esittämä ottopoika Tom Hagen - ovat sen aivot, kädet ja muut elimet. Tom Hagen on Viton consigliere, neuvonantaja ja lakimies. Sonny on kuumakalle ja Michael hyväntahtoisempi sodasta (eletään toisen maailmansodan jälkeistä aikaa) palannut kaveri, joka ei alunperin halua olla tekemisissä perheen hämäräbisnesten kanssa - ei ennen kuin huomaa veren olevan vettä sakeampaa.

Puitteet ovat kunnossa, ja elokuvan valtteja ovat sen hidastempoisuus - kuitenkin valittaisin juuri sitä, että välillä elokuva tuntuu laahaavan. Yhdessä vaiheessa eräs päähenkilöistä joutuu pakenemaan Yhdysvalloista joksikin aikaa Sisiliaan, jolloin elokuva keskittyy kuvaamaan tämän henkilön vaeltelua paikallisessa luonnossa ja pikkukylissä, ja meille näytetään täysin tarkoitukseton rakkaussuhteen alku, huippu ja loppu, enkä ole ihan varma, miksi. Ehkä tarkoitus oli osoittaa katsojalle, että nyt tosiaan kuluu elokuvan ajanlaskussakin vuosi (?). No, hyvä on, ehkä sitten niin, minulle olisi kyllä lyhyempikin episodi tai vaikka "One year later"-teksti.

Tuntuu hieman pikkumaiselta valittaa, mutta jollainhan minun on perusteltava pääasiassa mutu-pohjainen, täydestä poikkeava arvosana. Joka tapauksessa, ajoittaisen laahaavuuden ja "tämä voisi olla parempikin"-tunteen lisäksi ei hirveästi ole valittamista. Elokuva on kestänyt hyvin aikaa, eikä sillä ole mitään häpeämistä nykyelokuvien rinnalla, ja se on edelleen suositeltava mafiaelokuva myös niille, joita ei niin nappaa kiroilu, machoilu ja veriroiskeet, joilta ei kuitenkaan ihan vältytä. Jos nämä eivät riitä syyksi, niin katsoisin Kummisedän joka tapauksessa kuuluvan yleissivistykseen, joten jos on jäänyt katsomatta, hipihipi-vauhtia videovuokraamoon siitä. Toivottavasti paikoin moittiva arvosteluni on laskenut sen verran paisuneita ennakkokuvitelmia, ettei tarvitse ainakaan pettyä.

4/5

C'era una volta il West (1968)

Täytyy sanoa, etten ole koskaan ollut mikään westernien ystävä. Aavikko, muutama puiseva mies, ja saluuna jossa ryypätään, siinä se. En jälkeenpäin edes käsitä, miksi olen joskus ostanut Huuliharppukostajan.  Muistelen toverin kanssa olleen siitä joskus jotain puhetta, että olisikohan ollut hänen suosituksestaan sitten. On tosin myönnettävä sekin, että mielipiteeni westerneistä pohjautuu hyvin pitkälle ennakkoluuloihin, sillä en usko koskaan katsoneeni yhtä ainoaa alusta loppuun, vaan lähinnä katkelmia joskus televisiosta, jotka eivät ole sitten saaneet minua pysymään kanavalla.

Onneksi ostin, ja tulihan se lopulta katsottuakin. Joko ne nuorempana näkemäni katkelmat ovat vain olleet huonoja, tai sitten makuni on muuttunut, sillä Huuliharppukostaja (viljelen nyt mieluummin suomennosta tässä) osoittautui mainioksi elokuvaksi. Siinä on aavikko ja ilmeettömiä miehiä hatunlierin alta räpsähtämättömillä silmillään tuimasti katselevina ja vähäpuheisina. Elokuva alkaa huuliharppua soittavan tuntemattoman miehen (Charles Bronson) kohdatessa rautatieasemalla rikollispomon kätyrit. One-linereita vaihdetaan, lopuksi muutama luoti. Alkaa välienselvittely, jonka luonne paljastuu vasta lopussa. Samaan aikaan rakennetaan rautatietä - tuberkuloosiin sairastunut rautatiemoguli haluaa nähdä Tyynenmeren vielä ennen kuolemaansa. Höyryveturiaikaan tien vain on kuljettava sieltä, mistä saadaan vettä, ja se vesi on erään irlantilaisen miehen omistuksessa.

Koska en ole westernejä tosiaan nähnyt - ehkä pitäisi ottaa asiaksi tarkastaa muutama klassikko, kun nyt olen toistaiseksi hieman avoimemmalla mielellä genreä kohtaan - en osaa arvioida Sergio Leonen ohjaustyötä lajityyppinsä näkökulmasta. Saamani vaikutelma oli kuitenkin tasapainoinen. Se ei ollut liiaksi olevinaan lännenelokuva. Toisin sanoen, siinä ei tykitetty jatkuvalla syötöllä kliseitä ja kaikkia mieleentulevia villilänsimäisyyksiä. Edelleen toisin sanoen se ei ollut villin lännen kuvaus, johon oli sijoitettu elokuva, vaan se oli elokuva, joka sijoittui Yhdysvaltojen kuivaan keskiosaan, jonnekin 1800-luvulle kun rautateitä rakenneltiin, eivätkä kaikki asuneet suurten kaupunkien sähkövalojen loisteessa.

Elokuvalla ei siis ole kiire tyrkyttää katsojalle erilaisia virikkeitä. Sen sijaan se etenee hitaasti, tunnelmoiden. Pidin kovasti hiljaisesta tunnelmoinnista - tunnelman rakentelusta - ja siitä, että rumat miehet eivät salamana hyökkää toistensa kimppuun, vaan malttavat käännellä silmiään ja mittailevan toisiaan. Toisaalta jos Huuliharppukostajasta jotain huonoa on löydettävä, niin ehkä juuri se, että se etenee paikoin hieman turhankin hitaasti. Sinänsä elokuvan leikkaamista en kannata, vaan ihan pientä kompaktisointia.

Olen kuullut useasti varoituksia siitä, että Huuliharppukostajasta liikkuu pahoin leikattuja versiota. En ole ihan varma, miten pahoin leikattu oma DVD-versioni oli - sen pituus taisi olla rapeat 150 minuuttia (katsomisesta on tätä kirjoittaessa noin viikko, joten ihan täydellä varmuudella en muista), joten IMDB:n tietojen perusteella sitä on leikattu. Pysyin nähdäkseni kuitenkin kärryillä elokuvassa lukuunottamatta sitä kohtaa, jossa Henry Fondan esittämän Frankin miehet ovatkin yllättäen kääntyneet pomoaan vastaan. Charles Bronsonin Harmonica toteaa jonkun vain maksaneen heille enemmän. Se joku tuskin oli Harmonica itse, koska hän pelasti ("I didn't let them kill him, and that's not the same thing") vihollisensa. Huolimatta elokuvan liiallisesta pituudesta, näkisin mielelläni leikkaamattomankin version, jos tämä nyt ei ollut sellainen.

Elokuvan äänimaailma on mainio. Ennio Morriconen musiikki sopii elokuvaan mainiosti. Annan ehkä epäreilusti pisteitä, kun totean ettei se kuulostanut vitsiltä kuten kuvittelen liukuhihnalännenelokuvan musiikin kuulostavan. Hiljaisten rautatieasemien peltirakennelmien kirskunta korostaa hiljaisuutta. Höyryveturit puksuttavat aavikolla.

Minun tuskin tarvitsee alleviivata pitäneeni Huuliharppukostajasta. Myönnän, olen saattanut olla hieman väärässä westernien suhteen, ja lupaan vastaisuudessa hieman paikata tietämystäni. Ihan täysosuma Huuliharppukostaja ei ole, mutta sen vikoja on vaikea osoittaa sormella. Se on ainoastaan aavistuksen verran turhan laahaava; osan maisematunnelmoinnista olisi voinut vaihtaa varsinaisten hahmojen tai tapahtumien lihottamiseen.

4/5