1408 (2007)

Stephen King -filmatisaatioilla on huono maine ja on ehkä myönnettävä, että ihan syystä. En ole ihan niin perehtynyt herran tarinoihin, että voisin uskottavasti sälyttää syyn kokonaan filminikkareiden niskoille, mutta kauhu on siitä vaikea laji, että elokuvan pitäisi osata luoda se pelottava tunnelma, joka kirjan sivuilta siivilöityy lukijan mielikuvituksen kautta sellaiseksi, että se sopii juuri lukijalle. Elokuva korvaa kaikki mielikuvat omillaan, pakottaa katsojan ottamaan vastaan juuri ne, ja ne eivät useinkaan vastaa sitä, mitä katsoja pitää pelottavana.

En ole siis myöskään lukenut 1408:n pohjana olevaa novellia lukuunottamatta sitä katkelmaa, joka löytyy Kingin omaelämäkertateoksesta, jossa hän yrittää havainnollistaa kirjailija-wannabeita luonnosten korjailua. Minulla ei siis ollut mitään ennakkokuvitelmia siitä, millaisen elokuvan pitäisi olla - olin kuullut vain aavistuksen ylimielisiä kommentteja siitä ("siis, sehän on king-filmatisaatio ja mainstream-elokuva, ei siis todellakaan mikään erityisen hyvä, keskinkertainen korkeintaan..."), ja todettakoon suoraan, että yllätyin positiivisesti. Elokuvassa John Cusack (minulle suhteellisen vieras näyttelijä) esittää kingiläisen kertomuksen kirjailijaa, jonka elämä ei ole mennyt ihan nappiin, ja joka on kirjailijanakin jonkinlaista B-luokkaa. Isä-suhdetta käsitelleen esikoisnovellinsa, av(i)oeron ja tyttären traagisen kuoleman jälkeen hän on keskittynyt kirjoittamaan arvostelukirjoja erinäisistä lomakohteista, joiden väitetään olevan kummitusten riivaamia. Tämän työn varjolla hän päättää omituisen kortin jälkeen koeajaa New Yorkilaisen Dolphin-hotellin huoneen 1408, jossa yli 50 ihmisen tiedetään kuolleen. Hotellin johtaja (Samuel L. Jackson) kertoo huoneen olevan "fucking evil", mutta mikä se on?

Selasin elokuvan katsomisen jälkeen hetken IMDB-kommentteja elokuvasta, ja 1408:aa haukkuneet tuntuivat odottaneen jonkinlaista kummitustarinaa. 1408 ei ole kummitustarina. Päähenkilö on kirjailija (ja jo sen vuoksi hieman epävakaa kaveri), jolla on traumaattinen menneisyys. Huoneessa 1408 emme tutustu itsestään päällemeneviin radioihin ja itsesääteleviin termostaatteihin, vaan Michael Ensliniin ja mieleen, joka hajoaa kohdatessaan menneisyytensä.

Tai ainakin näin ymmärsin elokuvan idean, ja se on mielestäni ihan hyvä lähtökohta. Eri asia sitten on, tarkoittavatko elokuvan tapahtumat jotain, vai pitääkö katsojan nähdä pikku-ukkoja sielläkin, missä niitä ei ole. Emme elokuvan pääse tutustumaan Ensliniin kunnolla, joten on vaikea sanoa, merkitsevätkö huoneen tapahtumat jotain, vai onko se vain yhtä kuvausta mielen sisäisten ristiriitojen aiheuttamasta kaaoksesta.

Jos jätetään huomiotta hotellihuoneen mahdollinen merkitys, käteen ei jää paljoa. Jos 1408:a pitää jonain muuna kuin Enslinin mielenmaisemasta tai painajaisesta kertovana elokuvana, on se hieman ontto. Se ei ole varsinaisesti jännittävä - se pelästyttää vain halvahkoilla BOO!-kikoilla. Taustatarina rikkonaisista perhe- ja isäsuhteesta ei suuremmin lämmitä. Elokuvan lihaksi jääkin valitettavan vähiin jäävä kelvollinen dialogi Enslinin ja hotellinjohtajan välillä. Näyttelytyö sinänsä on ihan sujuvaa, ja jos kuitenkin yritämme nähdä huoneen sankarin pääkoppana, osoittautuu 1408 ihan katsottavaksi elokuvaksi. Ei se DVD-hyllyn paraatipaikkaa ansaitse - ostamisen ehkä, sillä 1408 saattaisi hyötyä uudelleenkatselusta, muttei välttämättä enää toisesta uusinnasta.

3/5

Couperet, Le (2005)

Suomalaisessa sanonnassa työttömyyttä seuraa viina, kirves, perhe, lumihanki, poliisi ja lopulta viimeinen erhe. Kun belgialainen (tai joku muu ranskaa puhuva) jää työttömäksi, jätetään viina enimmäkseen väliin, ja poliisikin astuu kuvaan vain sattumalta, ja aivan toisesta syystä. Lumikin tulee alas aina kesäisenä vesisateena. Luvassa ei ole suomalaista melankoliaa, vaan elokuva, joka on samalla sekä jännäri, taide-elokuva että musta komedia.

Minun on kai turha edes yrittää olla arvioimatta Costa-Gavrasin ohjaamaa Le Couperet'ä umpisuomalaisesta näkökulmasta. Suomalaisessa elokuvassa työttömyys on oikea Pandoran lipas, jonka yhteiskunta hädän hetkellä avaa työttömälle miehelle, joka lopulta menettää kaiken. Kirves - Työtön tappaja (hölmö suomennos, sillä elokuvassa ei näy jälkeäkään kirveistä. Nimi tulee kuitenkin Donald Westlaken romaanista The Ax, jonka pohjalta elokuva on tehty enkä tiedä, onko siinä sitten ollut enemmänkin teräasepuolta edustettuna) maalaa vallan toisen kuvan - Bruno Davert on nelikymppinen mies, jonka työpaikka ulkoistetaan. Kuten hänen entinen esimiehensä toteaa, kyllä kyvykkäälle miehelle aina on paikkoja. Saattaa ollakin, nimittäin tarjoilijoina ja vaatekaupan myyjinä. Paperi-insinöörin paikkoja sen sijaan näyttäisi olevan vain yksi, ja sitä kärkkymässä on legioonallinen työttömiä työnhakijoita. Bruno saa onnekseen selville heidän henkilöllisyydet ja curriculum vitae't, ja huojentuneena voi todeta, että vain viidellä insinöörillä olisi paremmat mahdollisuudet kuin hänellä. On siis aika raivata kilpailijat pois tieltä, ja vapauttaa juuri sopiva paikka avoimeen hakuun. Kirveelle on siis töitä.

Elokuvassa ammutaan ja tapatetaan miehiä. Kuulostaa siis toiminnalliselta väkivaltaelokuvalta. Näin ei kuitenkaan ole, vaan katsoisin Le Couperet'n olevan esimerkki siitä, mitä itse nimitän positiivisessa mielessä taide-elokuvaksi. Tiedän sen taide-elokuvaksi siitä, että vaikka mies ampuu kirkkaassa päivänvalossa, keskellä arjen normaalia hyörinää miehiä, jotka eivät työttömyyttään lukuunottamatta ole mitenkään syrjäytyneitä, eivät poliisit missään vaiheessa ole hänen perässään. Insinööri Davertia suojelee jonkinlainen näkymätön käsi. Näin ollen surmatöiden täytyy olla vertauskuvia, allegorioita jollekin. Tyypillisessä väkivaltaelokuvissa päähenkilö turtuisi väkivaltaan, ja poliisit olisivat hänen kintereillään, ja kaikki huipentuisi tulitaisteluun. Nyt sankarimme ei jää kiinni, ei vaikka hän murha-asettakin hävittäessään heittää sen melkein soutelijan syliin, joka melkein saa kelluvan muovipussin noukittua pois jokea saastuttamasta.

Toinen ehdoton taide-elokuvan tunnusmerkki on korostettu yhteiskuntakriittisyys. En ole hirveän hyvin perillä läntisen Euroopan työllisyystilanteesta, mutta toimintojen ulkoistaminen, yritysjärjestelyt kalskahtavat tutuilta, kuten myös työnsaannin vaikeus. Töitä ei ole. Työmarkkinoilla rämpiminen on sotaa, ja sodassa taistellaan veren maku suussa, ja kaikki on sallittua. Voittajat kuitenkin kirjoittavat historian.

Yhtälöön kuuluvat myös poliisit. He eivät vain ole hirveän kiinnostuneita Brunosta, eikä paperi-insinöörejä lahtaavasta sarjamurhaajasta, josta hymyilevät poliisit tulevat ikään kuin jonkinlaisen kohteliaisuuskäynnin lomassa Brunolle mainitsemaan. Liikennepoliisi kyllä pysäyttää murhakeikalta palaavan Brunon, ja kieltää Brunoa roskaamasta tämän heiteteltyä uhrin tietoja sisältäviä paperinpalasia auton ikkunasta. Brunon poika sen sijaan on syyllistynyt kauhistuttavaan rikokseen, tietokonepelivarkauteen, ja tuiman näköiset poliisit suorittavat rynnäkön Davertien huusholliin aamuvarhaisella etsiäkseen todistusaineistoa. Teinipoika säästyy täpärästi vankilalta.

Ohjaaja Costa-Gavras, ja kenties myös kirjailija Donald Westlake, yrittää siis sanoa jotain. Markkinat ovat armottomat, eivätkä poliisit ole niinkään kiinnostuneita vaarallisista rikollisista, vaan lähinnä näpistelijöistä ja roskaajista. Eurooppalainen yhteiskunta voi siis huonosti. Kaikeksi onneksi Le Couperet ei ole saarnaava teos, eikä siitä paista läpi mikään erityinen poliittinen kanta. Se on tarpeeksi nyrjähtänyt olematta silti tekotaiteellinen. Se on hyvä elokuva.

Lopuksi mainitsisin, ettei Costa-Gavras ole minulle entuudestaan tuttu, mutta on ehkä syytä panna nimi muistiin ja tilaisuuden tullen tarkistaa, millaisia hänet muut tuotoksensa ovat. Brunoa näyttelevä Jose Garciakaan ei ole näyttelijänä tuttu (tosin tässä hän muistutti kovasti A Serious Manissakin näytellyttä Richard Kindia), mutta pieni IMDB-tutkiminen paljastaa, että hän näytteli Michel Houellebecq'n romaanin Extension du domaine de la lutte filmatisaatiossa Raphaël Tisserandia, ja on jo siksi kiinnostava näyttelijä. Hän tekee joka tapauksessa hyvän roolisuorituksen tässäkin tavallisena keskiluokkaisena miehenä, joille työ on yhtä kuin elämä. Toinen erityismaininnan arvoinen on vaatekauppiaaksi alentunutta, peruukkia työhaastatteluissa pitävää 45-vuotiasta, sympaattista mutta itsemurha-altista paperi-insinööriä esittävä Ulrich Tukur.

4/5.

30 Days of Night (2007)

Alaskalaisessa pikkukaupungissa, tiettömässä ja eristäytyneessä Barrow'ssa, koittaa kuukaudenmittainen kaamos. Suurin osa väestä muuttaa pois (ovatpa he herkkänahkaisia), mutta muutamat jäävät pitämään talvea ja nauttimaan erämaan tunnelmasta. Kylän sheriffi, Josh Hartnettin esittämä siloposkinen Eben, kohtaa vanhojen aviohuoliensa lisäksi mysteerin. Joku on tuhonnut kylän satelliittipuhelimet, ja auringonlaskun aikoihin joku murhaa kylän valjakkokoirat. Pian ilmenee, että pimeyden suomista eduista ovat saapuneet nauttimaan myös verenjanoiset vampyyrit. Kuukauden selviytymisleikki alkakoon.

Kolmekymmentä kaamoksen päivää on ihan hyvää peruskauraa, ja se perustuu ilmeisesti samannimiseen sarjakuvaan, jota en voi väittää lukeneeni. Elokuva on visuaalisesti kaunis, ja siinä on melkein kaikki modernin zombielokuvan elementit kohdallaan, ainoa vaan, että modernien zombien sijasta esiintymisvuorossa ovat zombistiset vampyyrit - ei mitään hienostuneita romanialaisia kreivejä kynttelikköineen ja torahampaineen, vaan hieman venäläisenoloisia, raavaita ja rivakoita tappajia, joilla on likaiset hampaat, ja jotka eivät kestä valoa. Puuttuu vain, että kyseessä olisi joku armeijan salainen testi, eikä se ole poissuljettua nytkään.

Ongelmana on se, että 30 Days on kuitenkin vain peruskauraa. Se on kliseinen, ja se on epäuskottava. Kauhuelokuvassa uskottavuus on tietysti muutenkin vaakalaudalla, mutta elokuva ei tarjoa minkäänlaista selitystä sille, miksi pienen kylän ihmiset päätyvät ruokalautaselle. Kyseessä on kuitenkin selvästi suunniteltu hyökkäys. Minun on myös vaikea sulattaa sitä, että kaupunki olisi kaamoksen vuoksi kokonaan eristetty muusta maailmasta. Elokuva antaa ymmärtää, että mitään teitä ei kylään johtaisi, ja kuitenkin kyläläisillä on autoja. Vielä vähemmän uskon sitä, että lentokenttä muka suljetaan kaamoksen ajaksi. Mikä muka estää lentokoneita lentämästä pimeässä? Tuhkapilveä ei lasketa. Kuitenkin naispääosa itkee jäävänsä jumiin kuukaudeksi, kun hän myöhästyi lentokoneesta harvinaisen teennäisen liikenneonnettomuuden vuoksi. Lisäksi on sanottava, että minua vähän hiersi elokuvantekijöiden ymmärrys, miten kaamos toimii. Viimeisenä valoisana päivänä aurinko muka paistaa vielä suhteellisen korkealta, ja päivällä on selvästi pituutta. Sitten se laskee, ja kuukauden ajan on säkkipimeää. Kolmantenakymmenentenä päivänä aurinko kipuaa taas korkealle taivaalle.

Lisäksi loppuratkaisu on typerä. Jätän tässä nyt mainitsematta, mitä siinä tapahtuu, mutta siinäkin käteen jää vaikutelma teennäisestä viimehetkellä tekaistusta juonenkäänteestä, jonka tarkoitus on luoda tiettyä tunnelmaa viimeiseen kohtaukseen. Kaiken kaikkiaan käsillä on elokuva, joka on pohjimmiltaan ihan hyvä, mutta jonka lumoa nakertaa pienet asiat ja kliseisyys - jos et ensimmäisen 10 minuutin aikana arvaa, että eronneet pääroolihahmot palaavat takaisin yhteen, niin... No, kellehän tässä oikein puhun. Kyllähän kaikki elokuvan suositusikärajan ylittävät sen tajuavat. Välipalana tämä menee, mutta mitään erityistä elokuvaelämystä se ei tarjoa. Turtumattomammille se saattaa kuitenkin tarjota kaivattua kauhua; uskon, ettei 30 Days of Night ole kuitenkaan siitä vähiten pelottavasta päästä.

Lopuksi on vielä syytä mainita, ikään kuin tällaisena viime hetkellä mieleentulleena kuriositeettinä, että rainaa ohjaamaan pyydettiin Sam Raimia. Ohjauksesta päätyi kuitenkin vastaamaan David Slade, mutta tuottajaksi Raimi sentään kuitenkin ryhtyi. En tiedä, näkyykö hänen kädenjälkensä tässä filmissä kovinkaan selvästi, vaikka onhan elokuvan väkivalta hieman sarjakuvamaista. Lisäksi mainittakoon, että DVD:llä oli mukavasti bonusmateriaalia. En katsonut lähellekään kaikkea, mutta yli tunnin verran niitä pitäisi olla. Hieman kyllä epäilytti, kun yksi elokuvantekijöistä (olisiko ollut director of photography) mainitsi 30 Days of Nightin olevan ehkä maailman lumisin elokuva. Epäilenpä hieman väitettä, mutta en laske sitä miinukseksi tässä. Ja kyllähän tässä lunta kuitenkin riittää.

3/5

The Life of David Gale (2003)

Ei riitä, että hyllyssä on paljon neitseellisiä elokuvia, joita en ole koskaan nähnyt, mutta sitten on paljon niitäkin, jotka olen nähnyt joskus, ja unohtanut sitten juuri sen verran, että ne voi katsoa uudestaan, vaikkeivät olisikaan ikisuosikkeja, joita katson muutenkin mielelläni uusintana. The Life of David Galen ostin kai joskus vuonna 2005, ja katsoin silloin sen kerran. Muistan pitäneeni elokuvasta, joten saattoihan sen katsoa uudelleenkin.

David Gale on filosofian professori Texasin yliopistossa Austinissa. Hän on perheen isä, ja hän toimii kiivaasti kuolemanrangaistusta vastustavassa järjestössä. Lisäksi hänet on tuomittu kuolemaan raiskauksesta ja murhasta, ja hän on pyytänyt nuorta toimittajauranaista, Kate Winsletin esittämää Bitsey (!) Bloomia tekemään hänestä jutun.

Yllätyin vähän lukiessani, että David Galen elämä sai pääsääntöisestä negatiivista kritiikkiä. Elokuva on ainakin minusta ihan hyvä - näyttelytyö on ihan kelvollista tasoa, vaikka Spaceyn paras rooli tuskin on kyseessä, eikä Winslet mitenkään erityisesti loista roolissaan. Minun on kuitenkin toisaalta vaikea löytää valittamistakaan. Jos nyt jotakin niin ehkä se, että elokuva tuntuu lopultakin hieman tavanomaiselta, ja loppuratkaisukaan tulee luultavasti vain harvalle yllätyksenä - tästä en tosin voi olla varma, koska muistin joitain yksityiskohtia.

Ilmeisesti kriitikot onkin suututtanut se, että elokuva esittää olevansa kuolemanrangaistusta vastaan, mutta kuitenkin sitä vastustavat aktivistit esitetään fanaatikkoina. Täällä Suomessa kysymys kuolemanrangaistuksesta harvemmin on pinnalla, ja asia on selvä: naisia ja lapsia vastaan rikkoneet seksuaalirikolliset tapetaan siihen paikkaan, kuten ehkä myös kansanedustajat ja ministerit joidenkin mielestä, mutta muille riittää vankila ja kenties sakkorangaistus. Elokuva jättää kysymyksen avoimeksi, mikä minusta on elokuville ihan sallittua, usein melkeinpä toivottavaa. Viaton mies teloitetaan, eli rangaistusjärjestelmä ei toimi. Kyseessä tosin on tapaus, jota voisi luonnehtia akateemiseksikin, eikä ole selvää, toimiiko kuolemanrangaistus kuitenkin käytännössä. Akateemisen ja käytännön tapauksen ero ei kuitenkaan ole mitenkään kirkas. Olisi tosin saattanut olla parempi, jos loppuratkaisua ei olisi turhaan alleviivattu.

Toinen häiritsevä juttu on se, että kuolemanrangaistuksen puolustajat esitetään Yhdysvaltojen raamattuvyöhykkeen yksinkertaisina juntteina. Luulen, että kuolemanrangaistusta voitaisiin perustella jotenkin järkevästikin, vetoamatta populistisesti tunteisiin ja kuluneeseen sitaattiin Raamatusta. Vaikka Life of David Gale onkin mainstream-elokuvana ihan toimiva, olisi se voinut haastaa katsojiaan vähän enemmänkin. Nyt jää vähän sellainen keskinkertainen maku suuhun, vaikka aineksia olisi ollut parempaankin.

3/5

Les Démoniaques (1974)

Prisma-marketeille on nostettava hattua ainakin siitä, että niihin on otettu myytäväksi toisinaan varsin erikoistakin materiaalia, eikä vain valtavirtaisia elokuvia, joita perheelliset ostavat lauantai-illaksi silloin, kun ei televisiosta tule mitään mielenkiintoa herättävää. Erikoisen materiaalin joukkoon lukisin ainakin koko joukon Jean Rollinin elokuvia, joista Les Démoniaques, tai englanniksi Demoniacs, tai tekstityksissä suomeksi Riivatut, tarttui ostoskoriini joskus talvella. Se ei muistaakseni montaa euroa maksanut, vaikka eipä sillä, että erityisesti laskeskelisin taloudellisia menetyksiäni.

Demoniakki alkaa kohtauksella, jossa 1800-luvun lopussa eläneiksi rantarosvoiksi esitelty kopla raiskaa kaksi mereltä ilmestyvää nuorta naista 15 minuutin kohtauksessa. Myöhemmin käy ilmi, että naiset ovat ilmeisesti olleet haaksirikossa, vaikka vähänpä sillä on merkitystä. Tyttösten luullaan kuolleen, mutta lopulta heidät näkee muutkin kuin koplan johtaja humalaisissa näyissään. He yrittävät tappaa tytöt toisen kerran, mutta he pääsevät karkaamaan "kirotuille raunioille", jossa majaa pitävät partasuun ja Pelle Hermannin lisäksi demoni, joka antaa tytöille voiman kostaa. Siinä vaiheessa puolentoista tunnin elokuvasta on jäljellä vielä parisenkymmentä minuuttia. Lopulta tytöt eivät edes kosta, vaan kopla saa ansionsa mukaan omaa typeryyttään, yhden kapteeni tappaa itse vahingossa. Just.

En voi väittää olevani Rollin-asiantuntija. Jonkin verran hänen elokuvia minulla on hyllyssä, mutta useimmat odottavat vielä katseluvuoroaan. Aiemmat häneltä näkemäni elokuvat ovat olleet selkeästi kauhuelokuvia vahvalla eroottisella elementillä, mutta Demoniaques'sa kauhuelementti on selvästi puutteellinen. Hupaisalla musiikilla säestetyt raiskaus- ja murhailukohtaukset eivät ole jännittäviä, eivätkä ne toisaalta nauratakaan. Elokuvassa annetaan ymmärtää, että tytöt olisivat eläviä kuolleita, ei oikein nykyään pelota, enkä ole varma, olisiko se edes oikein ymmärretty, vai olivatko tytöt todellakin vain niin lujaa tekoa, että heidän hauras ulkomuotonsa petti. Noin tunnin katselun jälkeen ollaan raunioilla, joihin vangittu demoni lupaa antaa tytöille voimansa kostoa varten. Voimien luovutus tietysti tapahtuu yhdynnällä. Tietysti.

Elokuva on vähän liian pitkä siihen nähden, mitä se tarjoaa. Koska kauhuelementtejä ei juurikaan ole, on eroottisilla elementeillä vähän liikaa painoa tällaiseen elokuvaan. Erotiikka sinänsä on pääosin melko kesyä 2010-luvulle, lähinnä K-18 -leima tulee naishahmojen full frontal nuditystä. Miehet eivät hirveästi alastomana rainassa kyki lukuunottamatta demonia ja lyhyttä kohtausta, jossa kapteeni makaa koplan naisjäsenen kanssa, josta muuten veikeässä, elokuvan aloittavassa esittelyssä kerrotaan, että tämä on häijy akka, joka on murhannut useita miehiä. Kuitenkin Tina on melkoisen onneton yrittäessään teilata kahta miltei puolustuskyvytöntä tyttöstä.

Ei Les démoniaques nyt kuitenkaan ihan toivoton ole. Vaikka se onkin tärkeillä osa-alueilla puutteellinen (se ei ole hyvä, muttei toisaalta niin huonokaan että se olisi "hyvä"), on siinä jonkinlaista kummallista viehätystä. Miljöö (pimeä ranta, demonirauniot, nuhjuinen kapakka jossa on käynnissä ilmeisesti ympärivuorokautiset orgiat) on onnistunutta, ja hieman amatöörimäinen ote tuo elokuvaan sopivaa tunnelmaa, jonka vuoksi elokuvan katsoo mielelläänkin, vaikka sen toteaakin viimeistään joskus 40 minuutin kohdalla tylsemmänpuoleiseksi. Lisäksi ranskankielisyys antaa, kuin pisteeksi i:n päälle, tietyn taiteellisen säväyksen.

2/5

Battlestar Galactica, 1. kausi (2003/2005)

Hyvää sci-fiä ei ole tarpeeksi. Niin kai voidaan sanoa melkein aina, tilanteesta riippumatta, mutta nähdäkseni väite pitää aidosti paikkansa. Televisiossakin pyörii lähinnä jotain Tähtiporttia, jota katsoin toki lukioikäisenä, mutta josta en koskaan ole ihan täysin pitänyt. Ja jos televisiossa esitetään tieteissarjoja, niiden lähetysaika on sijoitettu sinne, josta niitä ei katso muut kuin ne opiskelijat, jotka viettävät yönsä soluasunnossaan puiston ja pussikaljan sijaan. Tämä kai on yksi syy, miksen ole katsonut 2000-luvun Battlestar Galacticaakaan, vaikka tuttavan luona nähty sarjan aloittava minisarja vaikuttikin ihan hyvältä. Olin kuitenkin kuullut sarjasta sen verran paljon hyvää, että heräteostin joskus talvella Matinkylän Citymarketista sarjan kolme ensimmäistä tuotantokautta, ja viimein pääsiäisenä koppasin mukaani myös neloskauden. Muutama viikko sitten aloitin katselun.

Hyvää sci-fiä ei ole tarpeeksi, mutta sitä on olemassa. Uuden Battlestar Galactican - mainittakoon lyhyesti, etten ole koskaan nähnyt 70-luvun versiota - aloittava minisarja laukaisee sarjan tapahtumat. Kahdentoista siirtokunnan ihmiset ja heidän luomuksensa, cylonit, sotivat aikoinaan, ja tekivät sitten rauhan. 40 vuoden hiljaiselon cylonit palaavat suunnitelman kanssa. Nyt he näyttävät ihmisiltä, ja heillä on sen verran tulivoimaa, että he pommittavat ihmiset käytännössä sukupuuttoon minuuteissa. Nelisenkymmentätuhatta pakolaista pääsee karkuun siirtokunnilta, ja vailla todellista toivoa he aloittavat pakomatkansa myyttiseen kolmanteentoista siirtokuntaan, Maa-planeetalle, jota ei välttämättä ole edes olemassa kuin muinaisissa taruissa sarjan maailmassa.

Tieteissarjat tavanomaisesti pilaa se, että ne suunnataan nuorelle yleisölle, ja aikuisempi katsoja joutuu usein pyörittämään lapsellisuussuodatintaan täysillä pystyäkseen nauttimaan näkemästään. Kuinka paljon parempi olisikaan Tähtien sodan etko-osa -trilogia ollut lapsuudessaan alkuperäisestä trilogiasta nauttineen mielestä, jos Jar Jar Binks olisi teloitettu jo käsikirjoitusvaiheessa? Taisteluplaneetta Galactican tapauksessa täysi-ikäinen katsoja voi kuitenkaan ottaa mukavan asennon ja nauttia sarjasta. Se on synkkä tarina. Matkalta ei selvitä ilman traagisia menetyksiä. Toivoa ei ole, eikä sitä hirveämmin anneta. Vettä ja polttoainetta on rajallinen määrä, eikä ihmisennäköiset, sankareiden riveihin soluttautuneet cylon-agentit helpota tilannetta. Sotilas- ja siviilihallinnon näkemykset ovat usein ristiriidassa, eivätkä vanha sotakarhu, komentaja William Adama ja rintasyöpään sairastunut, kuolemaa muilta salassa tekevä presidentti Roslin pelkää astua toistensa varpaille ajaessaan omia näkemyksiään. Sankarit eivät ole puhtoisia, vaan joukkoon mahtuu alkoholisteja, nymfomaaneja (sarjassa on ainakin K-15 -leiman verran seksiä ja jokunen itsetyydytyskohtauskin) ja itsemurha-alttiita henkilöitä. Tarinat käsittelevät puitteistaan huolimatta ihmisiä ja heidän valintojaan. On politikointia, ja on sotaa. Ensimmäisellä tuotantokaudella, johon lasken minisarjan ja 12 varsinaista jaksoa, ei ollut yhtään pseudotieteeseen pohjautuvaa silmänkääntötemppujaksoa, jotka saattaisivat vedota alaikäisiin poikiin.

Minusta on ilahduttavaa, miten televisiotuotantoja arvostetaan nykyään sen verran, että tuottajat sallivat muidenkin kuin saippuasarjojen olla sarjoja, eivätkä kahlitse niitä episodiseen rakenteeseen. BSG:n ensimmäinen kausi on käytännössä yhtä suurta jatkotarinaa. Yhtään täysin irrallista jaksoa ei ole vielä tullut vastaan. Nekin jaksot - tai siis yksi jakso, Bastille Day, saa syvemmän merkityksen myöhemmin hieman Timo Soinia muistuttavan hahmon palatessa loppukaudesta kuvioihin populistis-poliittisine pyrkimyksineen.

Ensimmäisen kauden ainoa heikko lenkki on mielestäni koko ajan taustalla pyörivä tarina cylonien miehittämälle Capricalle ansaan jääneestä lentäjästä, Helosta. Sillä on varmasti suurempi merkitys, ainakin kauden päättävien jaksojen perusteella, mutta suurimman osan ajasta mies juoksentelee tyhjältä vaikuttavalla planeetalla väistellen välillä cyloneita ("leivänpaahtimia"). Hidas juonenrakentelu on minusta ihan hyvä asia, mutta välillä Helon tarina vie vaan turhaa ruutuaikaa, ja rikkoo mielenkiintoisempien tapahtumien kerronnan rytmiä.

Tuotantoarvot BSG:ssä on kohdallaan. En tiedä, millä budjetilla sarjaa tehtiin, mutta ainakaan se ei näytä halvalta. "Käsivaralla kuvatut" avaruuskohtaukset toimivat. Ääniraita sopii tunnelmaan, ja näyttelijät pääsääntöisesti osaavat asiansa hyvin. Erityismaininta: Edward James Olmos on nappivalinta möreänä komentaja Adamana. Toinen erityismaininta: minäkin luulin aluksi, että Gaius Baltaria esitti Alexander Siddig, niin samalta tohtorit Baltar ja Bashir näyttävät ja jopa kuulostavat. Jopa nimet ovat samantapaiset: kuusi kirjainta, joista puolet ovat täsmälleen samat. James Callis on kuitenkin kai sitten eri henkilö.

Kaikkiaan Battlestar Galactica on jälleen yksi osoitus siitä, miten 2000-luvulla osataan tehdä laadukasta TV-viihdettä - ja vieläpä science fictioniä. Kauden päättävä cliffhangerkin on onnistunut, ja pakottaa jatkamaan kakkoskaudella melkein samantien. Tykkään.

4/5.

Steget Efter (2005)

Ruotsalaiset ovat tehtailleet urakalla poliisielokuvia ainakin 2000-luvulla. Kaikissa tosin pääosakomisarion sukunimi on joko Wallander tai Beck, ja pääsääntöisesti niissä tuntuu pyörivän samat näyttelijätkin, jossa mielessä ne muistuttavat jonkin verran suomalaisia elokuvia yleensä.

Steget Efterissä, joka on pian puolisen vuotta pyörinyt digilaatikkoni kovalevyllä vuoroaan odotellen, poliisin nimi on Wallander, ja häntä näyttelee Rolf Lassgård, joka Jeremy Brettin ja David Suchet'n tavoin on saanut minulta roolinsa "ainoan oikean" näyttelijän arvon. Tämä on siinä mielessä ikävää, että tällaisen nimityksen jälkeen minun on enää vaikea suhtautua näyttelijäsuoritukseen objektiivisesti, vaan ruudulla poukkoileva hahmo kertakaikkiaan on se henkilö, jota joku toinen vain pyrkisi näyttelemään. Jos oikein yritän ajatella Lassgårdin suoritusta tässä elokuvassa, tulee mieleeni lähinnä "ihan hyvä". Se tarkoittaa, etten keksi siitä mitään valitettavaakaan, mutta toisaalta näyttelytyö ei yllä ihan siihen kastiin, jonka perusteella voisin pönkittää näkemystäni Lassgårdin asemasta ainoana oikeana Wallanderina.

Steget Efter, joka on suomennettu Askeleen jäljessä, ei muutenkaan oikein vakuuta. Alussa murhataan kolme hippiä, ja lopulta murhien motiiviksi paljastuu jokin, joka ei liity oikein mitenkään hippeihin. Suoraan sanottuna juoni on epäuskottava, ja jos siitä kuoritaan vielä amerikkalaistyylinen sarjamurhapsykosekoilu pois, niin se on vieläpä hyvin tavanomainen ja useaan kertaan nähty. Jopa kameratyöskentely pistää silmään jonkinlaista toiminnallisuutta ja vauhtia hakevana yrityksenä kosiskella sitä yleisöä, joka ei ole niin kiinnostunut ruotsalaisista dekkareista. Harmillista, että me muut sitten kärsimme siitä.

Kaiken tämän haukkumisen (yritän teeskennellä perinteistä kriitikkoa, joka pitää vain ennen 60-lukua tehdyistä elokuvista) jälkeen totean kuitenkin, että Steget Efterin kyllä katsoi. Sen pituus oli noin 100 minuuttia, enkä kuitenkaan ehtinyt elokuvan aikana pitkästyä, vaan aloin harkita sohvanpohjalta nousua vasta kun oli selvää, että elokuva oli siinä.

2/5.