Ennen vanhaan, pari-kolmekymmentä vuotta sitten, monet kauhuelokuvat jättivät jälkeensä leegioittain jatko-osia. Nyttemmin moni elokuvasarja on loppunut kolmanteen tai neljänteen osaan - paitsi Saw, josta on ilmestynyt nyt seitsemäs osa, jota jälleen kerran tituleerataan sarjan päätösteokseksi. Olen hieman skeptinen sen väitteen suhteen, mutta toisin kuin aiempien osien kohdalla, tällä kertaa ei ainakaan IMDB:ssä liiku vielä huhuja jatko-osasta.
Joten kukaties tämä todella on viimeinen osa. Jos niin kuitenkin on, niin täytyy ihmetellä, miksei tuotantotiimi päättänyt tarjota jotain, mikä poikkeasi sarjan aiemmista osista. Eikun anteeksi, kyllähän tämä poikkeaa: elokuva on kuvattu 3D:nä, joten katsojat pääsevät näkemään kuolemanansat aivan uusin silmin. Siinä se sitten onkin. Mitään muuta uutta elokuva ei tarjoa. Käsissämme on jälleen kerran:
- Avauskohtaus, jossa joku tai jotkut ovat joutuneen Jigsaw'n ansaan, ja jossa joku tai jotkut kuolevat ja joka ei liity milläänlailla loppuelokuvaan.
- Pääuhri, joka joutuu "pelaamaan peliä", jonka seurauksena joukko sivu-uhreja kuolee ja lopuksi pääuhrikin (tämä olisi periaatteessa kai aika paha spoileri, mutta jos olet nähnyt sarjan aiemmat osat, osasit varmasti odottaa tätä).
- Poliisit yrittävät turhaan jäljittää ansanikkareita. Lopuksi hekin ottavat turpaansa.
- En tiedä, mistä osasta lähtien Saw:t ovat olleet tällaisia, mutta Saw 3D:kään ei yritä ollenkaan toimia itsenäisenä jatko-osana, vaan se hukuttaa itsensä niin sanottuun "juoneen", joka on luultavasti kehittynyt vain käsikirjoittajien päissä vasta sitten, kun on pitänyt keksiä jatko-osaan sisältöä käyttäen hyväksi edellisen osan avointa loppua.
- Lopussa on "yllättävä" juonenkäänne.
Toisin sanoen Saw 3D on vain tekosyy tappaa porukkaa mitä erilaisimmilla tavoilla. Tällä kertaa jotkut hahmot näkevät jopa unia ansaan joutumisesta, jotta katsojat näkisivät vähän ylimääräisiä kuolemia ilman, että hahmon käyttöä tarvitsisi jatkossa rajoittaa. Lopun juonenkäänteen pystyy arvaamaan melkein jo näyttelijäluettelosta. Sinänsä on minusta ihan kiva, että tässä palataan sarjan alkuun, mutta loppu jättää silti tilanteen täysin avoimeksi uusia jatko-osia varten.
Saw 3D on tarkoitettu vain sarjan ystäville. Verikekkereistä pitävät saattaisivat ehkä nautiskella punavärin käytöstä ja katsojaa päin sinkoutuvista suolenpätkistä, mutta käytännössä pitää olla jonkin verran kärryillä sarjan niin sanotusta mytologiasta.
Voisin periaatteessa antaa pisteiksi ykkösen, mutta toisaalta sitten kuitenkin elokuva tarjoaa sen, mitä katsoja luultavimmin odottaakin. Myönnän itsekin naurahtaneeni elokuvan aikana muutaman kerran ansanikkareiden mielikuvitukselle ja erikoistehosteille ja myönnän vielä senkin, että toisaalta nautin lopun juonenkäänteestä. Senkin myönnän, että vaikken kovin pitkälle elokuvaa arvosta, tulen sen kuitenkin DVD:llä ostamaan, ja suunnittelen jo nyt Saw-viikkoa. 2/5.
sunnuntai 7. marraskuuta 2010
sunnuntai 3. lokakuuta 2010
Dexter, 3. tuotantokausi (2008)
Kuten Battlestar Galactica tai vaikkapa 24, myös Dexter on tähän asti ollut osoitus siitä, että nykyajan televisiosarjat voivat olla aidosti laadukkaita, ja pystyvät aivan hyvin pistämään nokkiin elokuville - ja monesti pistävätkin. Ensimmäisellä kaudella meille esiteltiin herrasmiessarjamurhaaja, rikospaikka- ja verijälkitutkija Dexter Morgan, jonka normaalin pinnan alta kuoriutuu öisin toisenlainen Dexter, pimeä matkustaja, jolla on tarve tappaa. Tunteita esittämään opettelevaa Dexteriä on kuitenkin vaikea vihata, sillä otto-isältään oppimansa "koodin" johdattamana hän tappaa vain rikollisia, jotka ovat viekkaudella ja vääryydellä väistäneet lain kouran. Ensimmäisellä kaudella myös ajettin takaa erästä toista sarjamurhaajaa, Jääautomurhaajaa. Hänet saatiin kiinni, ja toisella kaudella painittiin toisenlaisten ongelmien kanssa: poliisi löysi Dexterin paloittelemat rikollisvainajat, ja hänen piti tehdä kaikkensa, ettei jäisi kiinni.
Nyt sitten (suomalaisen katsojan) käsissä on kolmas tuotantokausi. Millainen sarjamurhaaja meillä on tällä kertaa kohteena? Voisi ajatella, että sarja oli vaikeuksien edessä, koska enää ei oikein voi jahdata Dexteriä tai keksiä uutta sarjamurhaajaa ilman, että koko kausi olisi vaikuttanut vanhojen ideoiden kierrättämiseltä. Onneksi löydettiin kuitenkin muuta sisältöä, sillä Dexterin kolmas kausi nousee vähintäänkin vanhojen tasolle, ellei sitten ylemmäksi. Onneksi löydettiin myös joku korvaamaan edesmennyt konstaapeli Doakes, joka oli ainakin omia suosikkihahmojani varsinaisen päähenkilön ohella.
Kausi alkaa tukalassa tilanteessa: Dexterin tyttöystävä Rita huomaa olevansa raskaana. Samoihin aikoihin murhamiehemme Miamissa tappaa vahingossa viattoman sivullisen, joka sattuu olemaan paikallisen apulaispiirisyyttäjän pikkuveli. Dexterin todellinen kohde, pikkurikollinen Freebo pakenee, ja pääsee Dexterin onneksi pääepäillyksi nuoren miehen murhassa. Murhatutkintaan sekaantuu kuitenkin itse apulaispiirisyyttäjä Miguel Prado, joka alkaa kaveeraamaan Dexterin kanssa vastoin tämän tahtoa.
Sinänsä kauden tapahtumilla - Oscar Pradon murhan selvittämisellä, Ritan raskaudella ja muulla - ei ole hirveästi merkitystä. Ainakaan minä en jaksanut kiinnostua näistä taustalle jäävistä tapahtumista. Se, mikä kuitenkin on oleellista, on Dexterin (Michael C. Hall) ja Miguel Pradon (Jimmy Smits) välinen kemia. Hall on jo todettu mainioksi näyttelijäksi, mutta Smits loistaa myös. Miguel Prado on hahmona hyvin voimakas persoona, ja ottaa näyttämön haltuunsa joka kerta äkkipikaisena ja häikäilemättömänä miehenä, joka on tottunut saamaan tahtonsa läpi, ja jolla on myös pieni salaisuus, jonka hän jakaa Dexterin kanssa. Tämä on se mehu, joka tekee kaudesta loistavan: miesten ystävystyminen, ja ystävyyden muuttuminen taisteluksi. Muu on kehyskertomusta.
Dexter on myös niitä amerikkalaisia sarjoja, joiden tuotantokausi käsittää vain 12 jaksoa. En tiedä, miten yleistä se on nykyään, mutta äkkiseltään jaksomäärä tuntuu vähäiseltä. "Torsokausissa" on kuitenkin se hyvä puoli, että oikein tehtynä niissä keskitytään itse asiaan, eikä täytettä ole juurikaan. Tarinaa ei pitkitetä millään teennäisillä tempuilla ja epäoleellisuuksilla. Tästä syystä myös Dexter on voimakkaasti juonikeskeinen sarja, jota on ihan turha alkaa analysoimaan jakso kerrallaan. Tietysti toiset jaksot ovat huonompia kuin toiset - mutta erot ovat hyvin pieniä, ja johtuvat lähinnä siitä, että tarinalla on oma rytminsä, eikä koko ajan voi tapahtua suuria asioita, vaan tilannetta on kehiteltävä ja kypsyteltävä. Tylsistymään katsoja ei kuitenkaan pääse missään vaiheessa, sen takaan.
Ei voi mitään, Dexter on loistoviihdettä. En keksi oikein mitään huonoa kaudesta, ellei sitten sitä jo kertaalleen mainittua asiaa, että Dexter-Miguel -parivaljakon ulkopuolella tapahtumissa ei ole mitään erityisen mieleenpainuvaa. En ole kuitenkaan varma, pitäisikö ollakaan. Murhajahteihin on perehdytty jo aiemmin, nyt keskitymme muuhun. 5/5.
Nyt sitten (suomalaisen katsojan) käsissä on kolmas tuotantokausi. Millainen sarjamurhaaja meillä on tällä kertaa kohteena? Voisi ajatella, että sarja oli vaikeuksien edessä, koska enää ei oikein voi jahdata Dexteriä tai keksiä uutta sarjamurhaajaa ilman, että koko kausi olisi vaikuttanut vanhojen ideoiden kierrättämiseltä. Onneksi löydettiin kuitenkin muuta sisältöä, sillä Dexterin kolmas kausi nousee vähintäänkin vanhojen tasolle, ellei sitten ylemmäksi. Onneksi löydettiin myös joku korvaamaan edesmennyt konstaapeli Doakes, joka oli ainakin omia suosikkihahmojani varsinaisen päähenkilön ohella.
Kausi alkaa tukalassa tilanteessa: Dexterin tyttöystävä Rita huomaa olevansa raskaana. Samoihin aikoihin murhamiehemme Miamissa tappaa vahingossa viattoman sivullisen, joka sattuu olemaan paikallisen apulaispiirisyyttäjän pikkuveli. Dexterin todellinen kohde, pikkurikollinen Freebo pakenee, ja pääsee Dexterin onneksi pääepäillyksi nuoren miehen murhassa. Murhatutkintaan sekaantuu kuitenkin itse apulaispiirisyyttäjä Miguel Prado, joka alkaa kaveeraamaan Dexterin kanssa vastoin tämän tahtoa.
Sinänsä kauden tapahtumilla - Oscar Pradon murhan selvittämisellä, Ritan raskaudella ja muulla - ei ole hirveästi merkitystä. Ainakaan minä en jaksanut kiinnostua näistä taustalle jäävistä tapahtumista. Se, mikä kuitenkin on oleellista, on Dexterin (Michael C. Hall) ja Miguel Pradon (Jimmy Smits) välinen kemia. Hall on jo todettu mainioksi näyttelijäksi, mutta Smits loistaa myös. Miguel Prado on hahmona hyvin voimakas persoona, ja ottaa näyttämön haltuunsa joka kerta äkkipikaisena ja häikäilemättömänä miehenä, joka on tottunut saamaan tahtonsa läpi, ja jolla on myös pieni salaisuus, jonka hän jakaa Dexterin kanssa. Tämä on se mehu, joka tekee kaudesta loistavan: miesten ystävystyminen, ja ystävyyden muuttuminen taisteluksi. Muu on kehyskertomusta.
Dexter on myös niitä amerikkalaisia sarjoja, joiden tuotantokausi käsittää vain 12 jaksoa. En tiedä, miten yleistä se on nykyään, mutta äkkiseltään jaksomäärä tuntuu vähäiseltä. "Torsokausissa" on kuitenkin se hyvä puoli, että oikein tehtynä niissä keskitytään itse asiaan, eikä täytettä ole juurikaan. Tarinaa ei pitkitetä millään teennäisillä tempuilla ja epäoleellisuuksilla. Tästä syystä myös Dexter on voimakkaasti juonikeskeinen sarja, jota on ihan turha alkaa analysoimaan jakso kerrallaan. Tietysti toiset jaksot ovat huonompia kuin toiset - mutta erot ovat hyvin pieniä, ja johtuvat lähinnä siitä, että tarinalla on oma rytminsä, eikä koko ajan voi tapahtua suuria asioita, vaan tilannetta on kehiteltävä ja kypsyteltävä. Tylsistymään katsoja ei kuitenkaan pääse missään vaiheessa, sen takaan.
Ei voi mitään, Dexter on loistoviihdettä. En keksi oikein mitään huonoa kaudesta, ellei sitten sitä jo kertaalleen mainittua asiaa, että Dexter-Miguel -parivaljakon ulkopuolella tapahtumissa ei ole mitään erityisen mieleenpainuvaa. En ole kuitenkaan varma, pitäisikö ollakaan. Murhajahteihin on perehdytty jo aiemmin, nyt keskitymme muuhun. 5/5.
Battlestar Galactica, 3. kausi (2006-2007)
Katsoin BSG:n kolmannen tuotantokauden jo ammoin heinäkuussa, mutta arvostelun kirjoittaminen jäi kesken. Totesin kesken kauden sarjan olevan sitä lajia, ettei jaksokohtainen arvostelu ole järkevä tapa esittää analyysiä. Tarinalla ja mytologialla on niin keskeinen sija, että vain harva jakso muodostaa järkevän kokonaisuuden itsessään.
Tässä vaiheessa havaitsen myös, että melkein kolmen kuukauden ero on syövyttänyt muistot, ja joudun oikein miettimään, mitä kauden aikana tapahtui. Kausi alkaa pakan sekoittamisella. Enää ei matkata avaruudessa etsimässä uutta kotia ja välttelemässä lentäviä robotteja, vaan valtaosa ihmiskunnasta on asunut yli puoli vuotta ja asuu edelleen cylonien miehittämällä Uudella Capricalla, ja yrittävät selvitä päivästä toiseen leivänpaahdinhallinnon rautaisen nyrkin alla. Presidentti Baltar häärää onnettomana cylonien sätkynukkena. Ei hätää - Galactica odottelee jossain sopivaa hetkeä rynnätä apuun, ja planeetalla pieni joukko katkeria ja kaikkeen valmiita ihmisiä järjestää maanalaista terroristiryhmätoimintaa.
Kolmoskauden alku käsittelee yksinomaan miehityskuukausia. Minua harmitti, kun pelastus tuntui saapuvan turhankin nopeasti, mutta se ei kuitenkaan haitannut - alkukauden tapahtumia käsitellään kyllä rankalla kädellä koko loppukausi. Kaikki kun eivät hyväksyneet terroristien toimia, eikä kapinaremmi toisaalta muistele hyvällä cylonien lukuun syystä tai toisesta toimineita "pettureita". Vähiten hyvällä he muistelevat Baltaria, jonka kontolle jää erinäiset teloitustoimeksiannot, eikä kukaan usko hänen toimineen vastentahtoisesti. Baltarin onneksi hän pääsee cylonien mukaan - joksikin aikaa. Harmi vain, että hänen osakkeensa myös cylonien keskuudessa on päässyt laskemaan. Tämä käsittää kauden keskiosan, jota vaivaa pieni keskinkertaisuus muutamine tylsemmän puoleisine ja irrallisine jaksoineen.
Onneksi lopussa taas pusketaan kaasupoljin pohjaan, ja pedataan seuraavaa kautta. Sarjan mytologiaa - cylonien uskontoa, "viittä viimeistä cylonia", cylon-ihmis -hybridiä. Samaan aikaan Baltar joutuu oikeudenkäyntiin, ja poika-Adama tekee kehnon PR-tempun ryhtyessään puolustamaan Baltaria oikeudenkäynnissä. Kara näyttää kuolevan. Neloskauden aloittaminen on siirtynyt minulla kuukausia ja kuukausia, ja muistellessani kolmoskautta tänään, ihmettelen vähän miksi.
Uusi Battlestar Galactica on edelleen parhaita 2000-luvun televisiosarjoja, ellei sitten paras. Vielä kolmannellakaan kaudella ei ainakaan minulle jää tuntumaa, kuin sarjan luojat yrittäisivät tehdä taattua perjantaiviihdettä riiausreissunsa avaruusoopperan vuoksi jättäville pojille ja miehille, vaan juonelliset ratkaisut ovat paikoin hyvin rohkeita, eikä sarjan notkahtelevaa (jos se nyt ylipäätään notkahtaa missään vaiheessa) korjata aina spektaakkelimaisilla avaruustaisteluilla, vaan toimivaa draamaa on saatu aikaan muutenkin. Suosittelen edelleen. 5/5.
Tässä vaiheessa havaitsen myös, että melkein kolmen kuukauden ero on syövyttänyt muistot, ja joudun oikein miettimään, mitä kauden aikana tapahtui. Kausi alkaa pakan sekoittamisella. Enää ei matkata avaruudessa etsimässä uutta kotia ja välttelemässä lentäviä robotteja, vaan valtaosa ihmiskunnasta on asunut yli puoli vuotta ja asuu edelleen cylonien miehittämällä Uudella Capricalla, ja yrittävät selvitä päivästä toiseen leivänpaahdinhallinnon rautaisen nyrkin alla. Presidentti Baltar häärää onnettomana cylonien sätkynukkena. Ei hätää - Galactica odottelee jossain sopivaa hetkeä rynnätä apuun, ja planeetalla pieni joukko katkeria ja kaikkeen valmiita ihmisiä järjestää maanalaista terroristiryhmätoimintaa.
Kolmoskauden alku käsittelee yksinomaan miehityskuukausia. Minua harmitti, kun pelastus tuntui saapuvan turhankin nopeasti, mutta se ei kuitenkaan haitannut - alkukauden tapahtumia käsitellään kyllä rankalla kädellä koko loppukausi. Kaikki kun eivät hyväksyneet terroristien toimia, eikä kapinaremmi toisaalta muistele hyvällä cylonien lukuun syystä tai toisesta toimineita "pettureita". Vähiten hyvällä he muistelevat Baltaria, jonka kontolle jää erinäiset teloitustoimeksiannot, eikä kukaan usko hänen toimineen vastentahtoisesti. Baltarin onneksi hän pääsee cylonien mukaan - joksikin aikaa. Harmi vain, että hänen osakkeensa myös cylonien keskuudessa on päässyt laskemaan. Tämä käsittää kauden keskiosan, jota vaivaa pieni keskinkertaisuus muutamine tylsemmän puoleisine ja irrallisine jaksoineen.
Onneksi lopussa taas pusketaan kaasupoljin pohjaan, ja pedataan seuraavaa kautta. Sarjan mytologiaa - cylonien uskontoa, "viittä viimeistä cylonia", cylon-ihmis -hybridiä. Samaan aikaan Baltar joutuu oikeudenkäyntiin, ja poika-Adama tekee kehnon PR-tempun ryhtyessään puolustamaan Baltaria oikeudenkäynnissä. Kara näyttää kuolevan. Neloskauden aloittaminen on siirtynyt minulla kuukausia ja kuukausia, ja muistellessani kolmoskautta tänään, ihmettelen vähän miksi.
Uusi Battlestar Galactica on edelleen parhaita 2000-luvun televisiosarjoja, ellei sitten paras. Vielä kolmannellakaan kaudella ei ainakaan minulle jää tuntumaa, kuin sarjan luojat yrittäisivät tehdä taattua perjantaiviihdettä riiausreissunsa avaruusoopperan vuoksi jättäville pojille ja miehille, vaan juonelliset ratkaisut ovat paikoin hyvin rohkeita, eikä sarjan notkahtelevaa (jos se nyt ylipäätään notkahtaa missään vaiheessa) korjata aina spektaakkelimaisilla avaruustaisteluilla, vaan toimivaa draamaa on saatu aikaan muutenkin. Suosittelen edelleen. 5/5.
sunnuntai 19. syyskuuta 2010
Star Trek: Deep Space Nine, 2. kausi (1993-1994)
Jos Deep Space Ninen ensimmäisellä kaudella olikin vielä havaittavissa jonkinlaista epävarmuutta ja oman identiteetin hakemista, on toinen kausi jo selvästi omaa sarjaansa. Kauden aloittaa kohtuuvahva kolmoisjakso, joka käsittelee enemmän poliittista kähmintää ja kansan syvien rivien tuntoja kuin sankareiden seikkailua. Kauden aikana opitaan tuntemaan paremmin paitsi Bajoria, myös Cardassiaa ja sen yhteiskuntaa. Ennen kaikkea esitellään (vai esiteltiinkö ne The Next Generationissa ensin, en ole varma) terroristijoukko Maquis, joka on syntynyt federaation epäsuotuisasta sopimuksesta Cardassian kanssa, joka jätti osan federaation siirtokunnasta "cardien" puolelle. Entinen vapaustaistelija-terroristi Kira varmasti ymmärtää heitä. Sivuhahmot, kuten Garak ja Gul Dukat pääsevät tämän tästä parrasvaloihin - onneksi, nimittäin Andrew Robinson ja Marc Alaimo suoriutuvat tehtävistään niin mainiosti, että heitä mielellään näkisi enemmänkin. Ennen kaikkea kakkoskaudella esitellään Dominion, ja tehdään selväksi, ettei heidän kanssaan ole leikkimistä.
Tekisi mieli hehkuttaa DS9:n "juonikeskeisyyttä" kuten Babylon 5:n kanssa aikoinaan tehtiin, mutta ehkä, ja ainakin vielä tässä vaiheessa, DS9 on edelleen episodinen sarja. Toki siinä on isompia kokonaisuuksia, tupla- ja triplajaksoja, ja jonkin verran palataan aiempiin asioihin, mutta loppujen lopuksi se, missä DS9 onnistuu (ja missä Voyager ei kunnolla onnistunut mahdollisuuksista huolimatta) on Trek-universumin laajentaminen. Bajoraanit ja cardassialaiset olivat vain joitain rotuja (vai lajeiksiko pitää sanoa) TNG:ssä, ja ferengit olivat kävelevä, huono vitsi. Tämän kauden lopussa ferengit ovat vakavastiotettavia karikatyyrejä kapitalisteista, ja Bajor ja Cardassia alkavat olemaan osa vakiintunutta maailmaa samalla tavalla kuin klingonit, vulkaanit ja romulaanit, joita ei kukaan pidä "viikon muukalaisina". Ja ennen kaikkea, siinä missä Voyager käytti uhkakuvana käytettyä kalustoa eli borgeja, Deep Space Nine luo omat pahiksensa, Dominionin, sen Jem'Hadar -soturit ja diplomaattiset vortat, joita tullaan myöhemmillä kausilla näkemään enemmänkin.
Vaikka tekisi mieli antaa paremmatkin pisteet, on jaksopisteiden keskiarvo ja mediaani vahvasti kolmosen puolella. Muutama kehnompi suoritus ja liian monta kolmosta valitettavasti kampittavat. Kuitenkin jo selvästi parempi kausi kuin ykköskausi. 3/5.
---
The Homecoming (1): Kauden aloitusjakso jatkaa melkein siitä, mihin jäätiinkin. Deep Space Nine on edelleen federaation hallinnossa, mutta asenteet Bajorille ovat viilenemään päin kun järjestö nimeltään "The Circle", jonka motto on "Bajor bajorilaisille", kasvattaa kannatustaan bajorilaisten kyllästyttyä virkaatekevän hallituksensa toimintaan. Bajorilta puuttuu Kiran analyysin mukaan kunnollinen johtaja. Kuin vastauksena rukouksiin Kira saa vihiä, että eräällä cardassialaisella planeetalla on olemassa vielä työleiri, jonka eräs orja on muuan Li Nalas, sotasankarinakin pidetty bajorilainen. Kira lähtee O'Brienin keralla - federaatio kun hyötyisi myös sovun palauttamisesta - pelastamaan häntä ja muita. Epäilyttävä bajorilaisministeri Jaro Essa (jota esittää Frank Langella, joka ei halunnut nimeään esille mihinkään) vaikuttaa ottavan Li Nalasin vastaan lämpimästi, ja heti seuraavana siirtona nimittääkin hänet Kiran tilalle bajorin yhteistyöupseeriksi DS9:lle. To be continued. Kausi saa ihan vahvan alun kolmiosaisen jakson ensimmäisessä osassa, jossa tapaamme Twin Peaksista tutun Richard Beymerin (joka näytteli siis Benjamin Hornea siinä) vastahakoisena sotasankarina. 4/5.
The Circle (2): Tarina jatkuu. Odo pääsee selville, että Circleä aseistaa, luultavasti heidän tietämättään, cardassit. Ihan fiksua juonittelua, cardassien toive kun tietenkin olisi, että federaatio häipyisi kuvioista bajorin omien "maahanmuuttokriitikoiden" ajamana, jotta cardassit voisivat saapua takaisin aseet liekehtien kaappaamaan DS9:n, ja ennenkaikkea madonreiän hallinnan, itselleen. Ministeri Jaro Essa paljastuu Circlen johtajaksi, ja hänen kain paikkaa hamuamaksi juonittelukaverikseen itse vedek Winn. 3/5.
The Siege (3): Federaatio joutuu evakuoimaan suurimman osan väestään bajorien häätämänä. Pieni joukko päähenkilöitä sekä Li Nalas jäävät sabotoimaan DS9:n takaisinvaltausyritystä toivoen, että Kira ja Jadzia saavat toimitettua todisteet cardassialaisten osuudesta kriisiytyneeseen tilanteeseen. Vaikka kakkoskauden aloittanut tarina ei olekaan ihan Ooh!Aah!-tasoa, on se silti kelpo aloitus. 3/5.
Invasive Procedures: DS9:ä pyöritetään jonkinlaisen avaruusmyrskyn vuoksi minimimiehistöllä, muut ovat evakossa Bajorilla. Asemalle keplottelee pieni rosvojoukko; pari klingonia, symbiontinkipeä trill ja tämän tyttöystävä. Verad-niminen trill ei aikoinaan kelvannut isännäksi symbiontille, joten hän on tullut kiristämään Daxin itselleen. Varsin mainio, trillien fysiologiaa käsittelevä jakso, ja epävarma ja änkyttävä Verad on "roistoudestaan" huolimatta sympaattinen hahmo, ja katsoja voi empatisoida häntä hänen ahdingossaan - vaikka tiedämmekin, ettei Jadzian anneta kuolla symbiontinriistoon. 4/5.
Cardassians: Garak ja Bashir nostelevat kulmiaan, kun he sattumalta kohtaavat bajorilaismiehen, joka on adoptoinut yhden Bajorille aikoinaan vetäytymisen yhteydessä jätetyistä cardassialaisorvoista. Itse Gul Dukatkin kiinnostuu henkilökohtaisesti tapauksesta, kun paljastuu ettei kyseessä itse asiassa olekaan orpo, vaan erään ministerin 8 vuotta sitten kuolleeksi luultu poika. Mainio jakso, joka paitsi syventää tietämystämme cardassialaisista, sisältää myös mainiota sanansäilää Andrew Robinsonin cardassialaisräätäliltä Garakilta. 4/5.
Melora: Tyhjänpäiväinen jakso, jossa elysialaisnainen saapuu DS9:lle gamma-kvadranttia tutkimaan. Ainoa vaan, että hän on kotoisin maailmasta, jossa painovoima on paljon pienempi, joten asemalla hän tarvitsee kävelykeppien lisäksi pyörätuolia. Jakso käsittelee siis käytännössä liikuntavammaisuutta, muiden suhtautumista vammaiseen ja vammaisen suhtautumista muihin. Saadaan Bashirille jonkinlainen romanssi. Vaikka jakso ei ihan kammottavimmasta päästä olekaan, täytyy minun kuitenkin kakkosarvosanan jaksojen arvon säilyttämiseksi antaa 1/5.
Rules of Acquisition: Ihan hauska ferengi-jakso(ksi). Nagus saapuu taas asemalle ja komentoo Quarkin ja tämän uuden tuttavuuden, Pelin, hoitelemaan viinimarjakauppoja erään gamma-kvadranttilaisrodun kanssa. Naguksella tosin on piilomotiivi - saada selville jotain Dominionista, joka mainitaan ensi kerran melkein kuin ohimennen tässä jaksossa. Lisäksi jakso esittelee naisten paikkaa ferengien yhteiskunnassa: ei saa poistua kotoa eivätkä käyttää vaatteita, eikä varsinkaan tehdä kauppaa kuten miehet. Myös ferengien "hankintasääntöjä" esitellään liuta. 3/5.
Necessary Evil: Quarkin murhayritys pakottaa Odon palaamaan vuosia vanhaan rikokseen, jonka itse Gul Dukat antoi Odolle selvitettäväksi aikana, kun Cardassia piti hallussaan Bajoria, ja Deep Space Ninen nimi oli Terok Nor. Odo on suosikkihahmojani, ja tämä jakso on rautaista tasoa, vaikka onkin vain murhamysteerijakso. Käänteet ja Odon suhde Kiraan kuitenkin kutkuttavat. Melkein tekisi mieli antaa parempikin arvosana, mutta säästetään nyt niitä vitosia. 4/5.
Second Sight: Hieman rasittavassa jaksossa Sisko näkee näkyjä tai tutustuu naiseen, joka kirjaimellisesti katoaa. Samaan aikaan asemalla on käymässä pulleaegoinen planeetta-arkkitehti (en keksinyt suomennosta sanalle terraformer), jonka vaimo sattuu näyttämään Siskon näyn identtiseltä kaksoissisarelta. Jakson "scifi-juoni" ei oikein nappaa, ja vaikka jotkut etevästä terraformerista pitävätkin, minuun hänen omakehunsa vaikutti kuten sarjan hahmoihin: onko tätä pakko katsoa? 2/5.
Sanctuary: Tällä kertaa käsitellään mamuja - madonreiän toiselta puolelta harhailee alfakvadrantin puolelle matriarkaalisen yhteiskunnan edustajia, jotka olivat etsimässä "maailmankaikkeuden silmää", ja sen toisella puolella sijaitsevaa luvattua maata. Käy ilmi, että Bajor onkin tuo luvattu maa, ja maataviljelevät muukalaiset, kaikki 3 miljoonaa, haluaisivat muuttaa sinne. Tämä ei kuitenkaan Bajorin valtaapitäville käy. Jakson alussa muukalaisten - Skrreeaneiden - ja muiden välillä on kielimuuri, ja kommunikointi on vaikeaa. Sitten yhtäkkiä tämä osa juonesta ikään kuin hylätään, ja Trek-universumin rakenteeseen jotenkin kuuluva käännöskone saa otteen muukalaisten kielestä, ja kieliongelma ratkeaa. Miksi käsikirjoittajat ylipäätään vaivautuivat sisällyttämään jaksoon jotain tällaista? 3/5.
Rivals: Charmantti huijari saa putkaan päästyään käsiinsä mystisen kojeen, joka vaikuttaa aluksi uhkapelikoneelta. Huijarin onni kääntyy tämän jälkeen paremmaksi, ja mies perustaa kilpailevan kasinon Quarkin huonoksi onneksi. Samaan aikaan O'Brien pelaa jonkinlaista squashia Bashirin kanssa, eikä tukeva keski-ikäinen miehemme enää pärjää nuorelle ja urheilulliselle tohtorille, joka on harrastanut lajia melkein ammattitasolla lääkiksessä. O'Brien ei osaa myöskään hävitä. Lopulta Quarkin yrittäessä pelastaa liiketoimintaansa hän huijaa O'Brienin ja Bashirin hyväntekeväisyysmatsiin tietäen, ettei O'Brien voi voittaa tohtoria. Ainoa vaan, että uhkapelikone on jotenkin onnistunut muuttamaan todennäköisyyden lakeja asemalla. Ihan hauska, vaikkakin pirun epäuskottava idea, josta ei valitettavasti oteta irti niin paljoa kuin olisi voinut - todennäköisyys kun vaikuttaisi niin moneen asiaan, ja tässä se vaikutus tuntuu jotenkin rajoittuneelta. Joka tapauksessa kun jakson idea on näinkin kaukana kuviteltavissa olevan tulevaisuuden todellisuuden tuolla puolen, olisi voitu revitellä vähän enemmänkin. Kaikesta huolimatta ihan pidin jaksosta. 3/5.
The Alternate: Odo tapaa sijais-isänsä, ja auttaa tätä eräissä tutkimuksissa, jotka saattaisivat auttaa Odoa selvittämään alkuperänsä. Jokin menee kuitenkin mönkään, kun planeetalta (jonka nimi voisi olla vaikka Hölörömpsis, ketä kiinnostaa) tuotu olento pääsee irti. Ihan ok jakso, joka sinänsä ei tarjoa mitään mielenkiintoista pääasian kannalta, mutta tohtori Moran ja Odon suhde on ihan kiinnostava, ja toivomme ettei asia jää tähän. 3/5.
Armageddon Game: Bashir ja O'Brien auttavat erästä kansaa hävittämään tappavia biologisia aseita, ja kiitokseksi heidät yritetään murhata, tai siis "tieto hirveyksistä hävitetään, jottei kukaan voisi luoda niitä enää uudestaan, siis ajatelkaa nyt lapsiakin". Jakso ei kuitenkaan ihan yllä tavanomaisuuden paremmalle puolelle. 3/5.
Whispers: O'Brien epäilee salaliittoa mainiosti rakennetussa mysteerijaksossa. En ole ihan varma, pidänkö loppuratkaisusta, mutta kolme ja puoli pyöristyy kyllä ylöspäin. 4/5.
Paradise: Pentti Linkolan naispuolinen vastine on kymmenen vuotta kaikessa salassa johtanut pientä ihmissiirtokuntaa planeetalla, jossa ei ainoastaan ole luovuttu teknologian käytöstä, vaan teknologia ei edes toimi. Sisko ja O'Brien sattuvat löytämään heidät ja jäämään ansaan sinne. Kun tekniikkaan luottavat tuttavamme eivät suostu mukautumaan Alixuksen sääntöihin, saavat he tutustua samoihin rangaistuskeinoihin, jolla upea ja vahva nainen kurittaa myös yhden kynttilän varastunutta kyläläistä. Vuorokausi pimeässä laatikossa auringonpaahteessa ei riitä masokistiselle Siskolle. Ihan mainio vaihtoehtoyhteiskuntajakso. 4/5.
Shadowplay: Maailmanpoliisimme ovat tutkimassa outoja katoamisia eräässä kylässä. Paljastuu, että koko paikka on yhtä suurta hologrammiesitystä, joka tarjoaa jälleen yhden tilaisuuden käsitellä kysymystä, mikä on älyllistä ja ihmisarvoisen kohtelun ansaitsevaa elämää. Ihan menevää trekkeilyä, mutta ei mitään erikoista. 3/5.
Playing God: Jakso olisi ihan hyvä, jos se keskittyisi Jadziaan ja hänen koulutukseensa saapuvaan toukankantajaehdokkaaseen, mutta kun sen lisäksi on mitäänsanomaton juoni koskien tuholaiseläimiä ja typerä sci-fi -juoni "protouniversumista", joka arvatenkin uhkaa asemaa laajentumisellaan, niin tunnelma pirstoutuu, eikä lopulta oikein mikään juonista vakuuta. Maailma joka tapauksessa pelastuu jotenkin sillä, että protouniversumi heitetään laajentumaan muualle. Kumma juttu. 2/5.
Profit and Loss: Garakin/Andrew Robinsonin (ja vain hänen) ansiosta ihan katseltava jakso, jota kovasti pilaa Quarkin epäluonteenomainen käytös ja täysin epäuskottava käänne koskien hänen ex-rakastajaansa, joka on vihannut Quarkia vuodet ja ensimmäisen puoliskon jaksosta, ja sitten yhtäkkiä rakastaakin häntä. Äääh. Jaksossa paljastuu, että Garak on ilmeisesti maanpaossa, ja että Cardassialla on oma maanalainen vastarintaliikkeensä. Pakko antaa kuitenkin kolmonen erotuksena edelliseen jaksoon. 3/5.
Blood Oath: Mainio jakso, jossa kolme 60-luvun Trekistä tuttua hahmoa palaavat täyttämään verivalansa eräälle Albinolle, joka aikoinaan murhasi kunkin klingonin esikoislapset, joista yksi oli edesmenneen Curzon Daxin kummipoika. Curzonin vannomukset eivät Jadzialle enää kuulu, mutta hän kokee silti veren velvoittavan, oli se ristiriidassa federaatiolaisen moraalin kanssa tai ei. 4/5.
The Maquis, part 1: Cardassialainen rahtialus tuhoutuu lähtiessään DS9:ltä, ja sabotaasia epäillään. Käy ilmi, että Cardassian ja federaation rajamailla, aseistamattomalla vyöhykkeellä, kuhisee. Dukat ja Sisko alkavat tutkimaan asiaa. En ole ihan varma, mihin kohtaan kronologiassa jakso sijoittuu, koska Maquis-terroristejä käsiteltiin jo The Next Generationissa, mutta jakso nyt joka tapauksessa on varsin hyvää juonittelua hämärine asekauppoineen ja petoksineen. Cliffhanger-lopetus nyt ei ole järisyttävimmästä päästä, mutta ei antiklimaattinenkaan. 4/5.
The Maquis, part 2: Tarina jatkuu. Sisko tekee kaikkensa estääkseen Cardassian ja federaation välisen sodan, ja joutuu pian päättämään, kääntääkö aseenpiipun omiaan vastaan vai ei. Mainion juonittelujakson mainio päätös, jonka lopetus lupaa, että Maquis'ta kuulemme vielä jatkossakin. 4/5.
The Wire: Garakin pää menee rikki. Bashir yrittää parantaa, ja löytääkin Garakin aivoista implantin, joka on ilmeisesti jonkinlainen rangaistusväline. Erinomainen jakso, jossa saatetaan saada lisää selvyyttä Garakin taustoihin. Andrew Robinson loistaa. 4/5.
Crossover: En ole vieläkään perehtynyt alkuperäiseen, 60-luvun Star Trekiin, mutta ilmeisesti siinä on jakso, jossa Kirk joutuu vahingossa rinnakkaisuniversumiin, jossa tutuilla asioilla on uusi ilme. Siellä häärätessään hän ilmeisesti onnistui tekemään ihmisrodusta "paremman" traditionaalis-trekkiläisessä mielessä. Paha vain, että nyt sata vuotta myöhemmin rinnakkaisuniversumin bajorit, cardassit ja klingonit nousivat pehmentyneitä ja puolustuskyvyttömiksi ajautuneita ihmisiä vastaan, ja orjuuttivat heidät. Ja pahaksi onneksi Kira ja Bashir ajautuvat sinne myös vahingossa, tällä kertaa jotenkin Madonreiän kautta. Mainio jakso, jos ei kyseenalaista liikaa sitä, miten sankarimme sinne oikein joutuivat ja miten pääsivät sieltä pois. Kyynisempi voisi ajatella jakson olevan tekosyy päästää tutut näyttelijät tekemään jotain muuta kuin mihin ovat tottuneet. Vaihtoehto-Odo ja hänen "tottelevaisuussäännöt" (Rules of Obedience, vrt. ferengien Rules of Acquisition) ovat hauskoja. Viihteellinen toimintajakso, ei mitenkään syvällinen mielestäni, vaikka jaksoa voisikin pitää pohdintana siitä, mitä jos historia olisi sujunut vain hiukankin toisin. 4/5.
The Collaborator: Bajorien paavinvaalit lähestyvät, ja vedekit Winn ja Bareil ovat tasaväkisiä. Pahaenteinen Winn kuitenkin saa perusteluja epäilyille, että Bareil olisi aikoinaan toiminut salaa cardassien lukuun. Ihan hyvä juonittelujakso, jossa tilanne Bajorilla ottaa sankariemme kannalta askeleen luultavasti pahempaan suuntaan. 3/5.
Tribunal: Cardassit pidättävät jostain syystä O'Brienin tämän lähdettyä vaimonsa kanssa lomalle. Seuraa hieman kafkalainen oikeudenkäynti tyhjänpanttina toimivine asianajajineen (Fritz Weaver). Toisaalta täytyy ihmetellä, miten pitkälle eräät viitsivätkin mennä kiusatakseen. 3/5.
The Jem'Hadar: Kakkoskausi päättyy hieman ristiriitaisessa jaksossa. Toisaalta kyseessä on melko tavallinen "muutama päähenkilöistä menee vieraalle planeetalle lomailleen, mutta joutuvat liriin vihamielisten muukalaisten käsittelyssä". Toisaalta jaksossa esitellään viimeinkin virallisesti Dominion, tuo Gamma-kvadrantin oma anti-federaatio kätyreineen: raivokkaat Jem'Hadar -sotilaat viittä vaille peittoavat sankarimme, ja juonikas, tässä vaiheessa vielä nimetön, telekineettisillä ominaisuuksilla varustettu rotu manipuloi muita. Sankarit ottavat turpaan melko pahasti, muukalaiset kun surutta tuhoavat vihollisensa vaikka sitten itsemurhaiskulla, vaikka sillä ei mitään muuta saavutettaisikaan kuin suurempi kill count. 3/5.
Tekisi mieli hehkuttaa DS9:n "juonikeskeisyyttä" kuten Babylon 5:n kanssa aikoinaan tehtiin, mutta ehkä, ja ainakin vielä tässä vaiheessa, DS9 on edelleen episodinen sarja. Toki siinä on isompia kokonaisuuksia, tupla- ja triplajaksoja, ja jonkin verran palataan aiempiin asioihin, mutta loppujen lopuksi se, missä DS9 onnistuu (ja missä Voyager ei kunnolla onnistunut mahdollisuuksista huolimatta) on Trek-universumin laajentaminen. Bajoraanit ja cardassialaiset olivat vain joitain rotuja (vai lajeiksiko pitää sanoa) TNG:ssä, ja ferengit olivat kävelevä, huono vitsi. Tämän kauden lopussa ferengit ovat vakavastiotettavia karikatyyrejä kapitalisteista, ja Bajor ja Cardassia alkavat olemaan osa vakiintunutta maailmaa samalla tavalla kuin klingonit, vulkaanit ja romulaanit, joita ei kukaan pidä "viikon muukalaisina". Ja ennen kaikkea, siinä missä Voyager käytti uhkakuvana käytettyä kalustoa eli borgeja, Deep Space Nine luo omat pahiksensa, Dominionin, sen Jem'Hadar -soturit ja diplomaattiset vortat, joita tullaan myöhemmillä kausilla näkemään enemmänkin.
Vaikka tekisi mieli antaa paremmatkin pisteet, on jaksopisteiden keskiarvo ja mediaani vahvasti kolmosen puolella. Muutama kehnompi suoritus ja liian monta kolmosta valitettavasti kampittavat. Kuitenkin jo selvästi parempi kausi kuin ykköskausi. 3/5.
---
The Homecoming (1): Kauden aloitusjakso jatkaa melkein siitä, mihin jäätiinkin. Deep Space Nine on edelleen federaation hallinnossa, mutta asenteet Bajorille ovat viilenemään päin kun järjestö nimeltään "The Circle", jonka motto on "Bajor bajorilaisille", kasvattaa kannatustaan bajorilaisten kyllästyttyä virkaatekevän hallituksensa toimintaan. Bajorilta puuttuu Kiran analyysin mukaan kunnollinen johtaja. Kuin vastauksena rukouksiin Kira saa vihiä, että eräällä cardassialaisella planeetalla on olemassa vielä työleiri, jonka eräs orja on muuan Li Nalas, sotasankarinakin pidetty bajorilainen. Kira lähtee O'Brienin keralla - federaatio kun hyötyisi myös sovun palauttamisesta - pelastamaan häntä ja muita. Epäilyttävä bajorilaisministeri Jaro Essa (jota esittää Frank Langella, joka ei halunnut nimeään esille mihinkään) vaikuttaa ottavan Li Nalasin vastaan lämpimästi, ja heti seuraavana siirtona nimittääkin hänet Kiran tilalle bajorin yhteistyöupseeriksi DS9:lle. To be continued. Kausi saa ihan vahvan alun kolmiosaisen jakson ensimmäisessä osassa, jossa tapaamme Twin Peaksista tutun Richard Beymerin (joka näytteli siis Benjamin Hornea siinä) vastahakoisena sotasankarina. 4/5.
The Circle (2): Tarina jatkuu. Odo pääsee selville, että Circleä aseistaa, luultavasti heidän tietämättään, cardassit. Ihan fiksua juonittelua, cardassien toive kun tietenkin olisi, että federaatio häipyisi kuvioista bajorin omien "maahanmuuttokriitikoiden" ajamana, jotta cardassit voisivat saapua takaisin aseet liekehtien kaappaamaan DS9:n, ja ennenkaikkea madonreiän hallinnan, itselleen. Ministeri Jaro Essa paljastuu Circlen johtajaksi, ja hänen kain paikkaa hamuamaksi juonittelukaverikseen itse vedek Winn. 3/5.
The Siege (3): Federaatio joutuu evakuoimaan suurimman osan väestään bajorien häätämänä. Pieni joukko päähenkilöitä sekä Li Nalas jäävät sabotoimaan DS9:n takaisinvaltausyritystä toivoen, että Kira ja Jadzia saavat toimitettua todisteet cardassialaisten osuudesta kriisiytyneeseen tilanteeseen. Vaikka kakkoskauden aloittanut tarina ei olekaan ihan Ooh!Aah!-tasoa, on se silti kelpo aloitus. 3/5.
Invasive Procedures: DS9:ä pyöritetään jonkinlaisen avaruusmyrskyn vuoksi minimimiehistöllä, muut ovat evakossa Bajorilla. Asemalle keplottelee pieni rosvojoukko; pari klingonia, symbiontinkipeä trill ja tämän tyttöystävä. Verad-niminen trill ei aikoinaan kelvannut isännäksi symbiontille, joten hän on tullut kiristämään Daxin itselleen. Varsin mainio, trillien fysiologiaa käsittelevä jakso, ja epävarma ja änkyttävä Verad on "roistoudestaan" huolimatta sympaattinen hahmo, ja katsoja voi empatisoida häntä hänen ahdingossaan - vaikka tiedämmekin, ettei Jadzian anneta kuolla symbiontinriistoon. 4/5.
Cardassians: Garak ja Bashir nostelevat kulmiaan, kun he sattumalta kohtaavat bajorilaismiehen, joka on adoptoinut yhden Bajorille aikoinaan vetäytymisen yhteydessä jätetyistä cardassialaisorvoista. Itse Gul Dukatkin kiinnostuu henkilökohtaisesti tapauksesta, kun paljastuu ettei kyseessä itse asiassa olekaan orpo, vaan erään ministerin 8 vuotta sitten kuolleeksi luultu poika. Mainio jakso, joka paitsi syventää tietämystämme cardassialaisista, sisältää myös mainiota sanansäilää Andrew Robinsonin cardassialaisräätäliltä Garakilta. 4/5.
Melora: Tyhjänpäiväinen jakso, jossa elysialaisnainen saapuu DS9:lle gamma-kvadranttia tutkimaan. Ainoa vaan, että hän on kotoisin maailmasta, jossa painovoima on paljon pienempi, joten asemalla hän tarvitsee kävelykeppien lisäksi pyörätuolia. Jakso käsittelee siis käytännössä liikuntavammaisuutta, muiden suhtautumista vammaiseen ja vammaisen suhtautumista muihin. Saadaan Bashirille jonkinlainen romanssi. Vaikka jakso ei ihan kammottavimmasta päästä olekaan, täytyy minun kuitenkin kakkosarvosanan jaksojen arvon säilyttämiseksi antaa 1/5.
Rules of Acquisition: Ihan hauska ferengi-jakso(ksi). Nagus saapuu taas asemalle ja komentoo Quarkin ja tämän uuden tuttavuuden, Pelin, hoitelemaan viinimarjakauppoja erään gamma-kvadranttilaisrodun kanssa. Naguksella tosin on piilomotiivi - saada selville jotain Dominionista, joka mainitaan ensi kerran melkein kuin ohimennen tässä jaksossa. Lisäksi jakso esittelee naisten paikkaa ferengien yhteiskunnassa: ei saa poistua kotoa eivätkä käyttää vaatteita, eikä varsinkaan tehdä kauppaa kuten miehet. Myös ferengien "hankintasääntöjä" esitellään liuta. 3/5.
Necessary Evil: Quarkin murhayritys pakottaa Odon palaamaan vuosia vanhaan rikokseen, jonka itse Gul Dukat antoi Odolle selvitettäväksi aikana, kun Cardassia piti hallussaan Bajoria, ja Deep Space Ninen nimi oli Terok Nor. Odo on suosikkihahmojani, ja tämä jakso on rautaista tasoa, vaikka onkin vain murhamysteerijakso. Käänteet ja Odon suhde Kiraan kuitenkin kutkuttavat. Melkein tekisi mieli antaa parempikin arvosana, mutta säästetään nyt niitä vitosia. 4/5.
Second Sight: Hieman rasittavassa jaksossa Sisko näkee näkyjä tai tutustuu naiseen, joka kirjaimellisesti katoaa. Samaan aikaan asemalla on käymässä pulleaegoinen planeetta-arkkitehti (en keksinyt suomennosta sanalle terraformer), jonka vaimo sattuu näyttämään Siskon näyn identtiseltä kaksoissisarelta. Jakson "scifi-juoni" ei oikein nappaa, ja vaikka jotkut etevästä terraformerista pitävätkin, minuun hänen omakehunsa vaikutti kuten sarjan hahmoihin: onko tätä pakko katsoa? 2/5.
Sanctuary: Tällä kertaa käsitellään mamuja - madonreiän toiselta puolelta harhailee alfakvadrantin puolelle matriarkaalisen yhteiskunnan edustajia, jotka olivat etsimässä "maailmankaikkeuden silmää", ja sen toisella puolella sijaitsevaa luvattua maata. Käy ilmi, että Bajor onkin tuo luvattu maa, ja maataviljelevät muukalaiset, kaikki 3 miljoonaa, haluaisivat muuttaa sinne. Tämä ei kuitenkaan Bajorin valtaapitäville käy. Jakson alussa muukalaisten - Skrreeaneiden - ja muiden välillä on kielimuuri, ja kommunikointi on vaikeaa. Sitten yhtäkkiä tämä osa juonesta ikään kuin hylätään, ja Trek-universumin rakenteeseen jotenkin kuuluva käännöskone saa otteen muukalaisten kielestä, ja kieliongelma ratkeaa. Miksi käsikirjoittajat ylipäätään vaivautuivat sisällyttämään jaksoon jotain tällaista? 3/5.
Rivals: Charmantti huijari saa putkaan päästyään käsiinsä mystisen kojeen, joka vaikuttaa aluksi uhkapelikoneelta. Huijarin onni kääntyy tämän jälkeen paremmaksi, ja mies perustaa kilpailevan kasinon Quarkin huonoksi onneksi. Samaan aikaan O'Brien pelaa jonkinlaista squashia Bashirin kanssa, eikä tukeva keski-ikäinen miehemme enää pärjää nuorelle ja urheilulliselle tohtorille, joka on harrastanut lajia melkein ammattitasolla lääkiksessä. O'Brien ei osaa myöskään hävitä. Lopulta Quarkin yrittäessä pelastaa liiketoimintaansa hän huijaa O'Brienin ja Bashirin hyväntekeväisyysmatsiin tietäen, ettei O'Brien voi voittaa tohtoria. Ainoa vaan, että uhkapelikone on jotenkin onnistunut muuttamaan todennäköisyyden lakeja asemalla. Ihan hauska, vaikkakin pirun epäuskottava idea, josta ei valitettavasti oteta irti niin paljoa kuin olisi voinut - todennäköisyys kun vaikuttaisi niin moneen asiaan, ja tässä se vaikutus tuntuu jotenkin rajoittuneelta. Joka tapauksessa kun jakson idea on näinkin kaukana kuviteltavissa olevan tulevaisuuden todellisuuden tuolla puolen, olisi voitu revitellä vähän enemmänkin. Kaikesta huolimatta ihan pidin jaksosta. 3/5.
The Alternate: Odo tapaa sijais-isänsä, ja auttaa tätä eräissä tutkimuksissa, jotka saattaisivat auttaa Odoa selvittämään alkuperänsä. Jokin menee kuitenkin mönkään, kun planeetalta (jonka nimi voisi olla vaikka Hölörömpsis, ketä kiinnostaa) tuotu olento pääsee irti. Ihan ok jakso, joka sinänsä ei tarjoa mitään mielenkiintoista pääasian kannalta, mutta tohtori Moran ja Odon suhde on ihan kiinnostava, ja toivomme ettei asia jää tähän. 3/5.
Armageddon Game: Bashir ja O'Brien auttavat erästä kansaa hävittämään tappavia biologisia aseita, ja kiitokseksi heidät yritetään murhata, tai siis "tieto hirveyksistä hävitetään, jottei kukaan voisi luoda niitä enää uudestaan, siis ajatelkaa nyt lapsiakin". Jakso ei kuitenkaan ihan yllä tavanomaisuuden paremmalle puolelle. 3/5.
Whispers: O'Brien epäilee salaliittoa mainiosti rakennetussa mysteerijaksossa. En ole ihan varma, pidänkö loppuratkaisusta, mutta kolme ja puoli pyöristyy kyllä ylöspäin. 4/5.
Paradise: Pentti Linkolan naispuolinen vastine on kymmenen vuotta kaikessa salassa johtanut pientä ihmissiirtokuntaa planeetalla, jossa ei ainoastaan ole luovuttu teknologian käytöstä, vaan teknologia ei edes toimi. Sisko ja O'Brien sattuvat löytämään heidät ja jäämään ansaan sinne. Kun tekniikkaan luottavat tuttavamme eivät suostu mukautumaan Alixuksen sääntöihin, saavat he tutustua samoihin rangaistuskeinoihin, jolla upea ja vahva nainen kurittaa myös yhden kynttilän varastunutta kyläläistä. Vuorokausi pimeässä laatikossa auringonpaahteessa ei riitä masokistiselle Siskolle. Ihan mainio vaihtoehtoyhteiskuntajakso. 4/5.
Shadowplay: Maailmanpoliisimme ovat tutkimassa outoja katoamisia eräässä kylässä. Paljastuu, että koko paikka on yhtä suurta hologrammiesitystä, joka tarjoaa jälleen yhden tilaisuuden käsitellä kysymystä, mikä on älyllistä ja ihmisarvoisen kohtelun ansaitsevaa elämää. Ihan menevää trekkeilyä, mutta ei mitään erikoista. 3/5.
Playing God: Jakso olisi ihan hyvä, jos se keskittyisi Jadziaan ja hänen koulutukseensa saapuvaan toukankantajaehdokkaaseen, mutta kun sen lisäksi on mitäänsanomaton juoni koskien tuholaiseläimiä ja typerä sci-fi -juoni "protouniversumista", joka arvatenkin uhkaa asemaa laajentumisellaan, niin tunnelma pirstoutuu, eikä lopulta oikein mikään juonista vakuuta. Maailma joka tapauksessa pelastuu jotenkin sillä, että protouniversumi heitetään laajentumaan muualle. Kumma juttu. 2/5.
Profit and Loss: Garakin/Andrew Robinsonin (ja vain hänen) ansiosta ihan katseltava jakso, jota kovasti pilaa Quarkin epäluonteenomainen käytös ja täysin epäuskottava käänne koskien hänen ex-rakastajaansa, joka on vihannut Quarkia vuodet ja ensimmäisen puoliskon jaksosta, ja sitten yhtäkkiä rakastaakin häntä. Äääh. Jaksossa paljastuu, että Garak on ilmeisesti maanpaossa, ja että Cardassialla on oma maanalainen vastarintaliikkeensä. Pakko antaa kuitenkin kolmonen erotuksena edelliseen jaksoon. 3/5.
Blood Oath: Mainio jakso, jossa kolme 60-luvun Trekistä tuttua hahmoa palaavat täyttämään verivalansa eräälle Albinolle, joka aikoinaan murhasi kunkin klingonin esikoislapset, joista yksi oli edesmenneen Curzon Daxin kummipoika. Curzonin vannomukset eivät Jadzialle enää kuulu, mutta hän kokee silti veren velvoittavan, oli se ristiriidassa federaatiolaisen moraalin kanssa tai ei. 4/5.
The Maquis, part 1: Cardassialainen rahtialus tuhoutuu lähtiessään DS9:ltä, ja sabotaasia epäillään. Käy ilmi, että Cardassian ja federaation rajamailla, aseistamattomalla vyöhykkeellä, kuhisee. Dukat ja Sisko alkavat tutkimaan asiaa. En ole ihan varma, mihin kohtaan kronologiassa jakso sijoittuu, koska Maquis-terroristejä käsiteltiin jo The Next Generationissa, mutta jakso nyt joka tapauksessa on varsin hyvää juonittelua hämärine asekauppoineen ja petoksineen. Cliffhanger-lopetus nyt ei ole järisyttävimmästä päästä, mutta ei antiklimaattinenkaan. 4/5.
The Maquis, part 2: Tarina jatkuu. Sisko tekee kaikkensa estääkseen Cardassian ja federaation välisen sodan, ja joutuu pian päättämään, kääntääkö aseenpiipun omiaan vastaan vai ei. Mainion juonittelujakson mainio päätös, jonka lopetus lupaa, että Maquis'ta kuulemme vielä jatkossakin. 4/5.
The Wire: Garakin pää menee rikki. Bashir yrittää parantaa, ja löytääkin Garakin aivoista implantin, joka on ilmeisesti jonkinlainen rangaistusväline. Erinomainen jakso, jossa saatetaan saada lisää selvyyttä Garakin taustoihin. Andrew Robinson loistaa. 4/5.
Crossover: En ole vieläkään perehtynyt alkuperäiseen, 60-luvun Star Trekiin, mutta ilmeisesti siinä on jakso, jossa Kirk joutuu vahingossa rinnakkaisuniversumiin, jossa tutuilla asioilla on uusi ilme. Siellä häärätessään hän ilmeisesti onnistui tekemään ihmisrodusta "paremman" traditionaalis-trekkiläisessä mielessä. Paha vain, että nyt sata vuotta myöhemmin rinnakkaisuniversumin bajorit, cardassit ja klingonit nousivat pehmentyneitä ja puolustuskyvyttömiksi ajautuneita ihmisiä vastaan, ja orjuuttivat heidät. Ja pahaksi onneksi Kira ja Bashir ajautuvat sinne myös vahingossa, tällä kertaa jotenkin Madonreiän kautta. Mainio jakso, jos ei kyseenalaista liikaa sitä, miten sankarimme sinne oikein joutuivat ja miten pääsivät sieltä pois. Kyynisempi voisi ajatella jakson olevan tekosyy päästää tutut näyttelijät tekemään jotain muuta kuin mihin ovat tottuneet. Vaihtoehto-Odo ja hänen "tottelevaisuussäännöt" (Rules of Obedience, vrt. ferengien Rules of Acquisition) ovat hauskoja. Viihteellinen toimintajakso, ei mitenkään syvällinen mielestäni, vaikka jaksoa voisikin pitää pohdintana siitä, mitä jos historia olisi sujunut vain hiukankin toisin. 4/5.
The Collaborator: Bajorien paavinvaalit lähestyvät, ja vedekit Winn ja Bareil ovat tasaväkisiä. Pahaenteinen Winn kuitenkin saa perusteluja epäilyille, että Bareil olisi aikoinaan toiminut salaa cardassien lukuun. Ihan hyvä juonittelujakso, jossa tilanne Bajorilla ottaa sankariemme kannalta askeleen luultavasti pahempaan suuntaan. 3/5.
Tribunal: Cardassit pidättävät jostain syystä O'Brienin tämän lähdettyä vaimonsa kanssa lomalle. Seuraa hieman kafkalainen oikeudenkäynti tyhjänpanttina toimivine asianajajineen (Fritz Weaver). Toisaalta täytyy ihmetellä, miten pitkälle eräät viitsivätkin mennä kiusatakseen. 3/5.
The Jem'Hadar: Kakkoskausi päättyy hieman ristiriitaisessa jaksossa. Toisaalta kyseessä on melko tavallinen "muutama päähenkilöistä menee vieraalle planeetalle lomailleen, mutta joutuvat liriin vihamielisten muukalaisten käsittelyssä". Toisaalta jaksossa esitellään viimeinkin virallisesti Dominion, tuo Gamma-kvadrantin oma anti-federaatio kätyreineen: raivokkaat Jem'Hadar -sotilaat viittä vaille peittoavat sankarimme, ja juonikas, tässä vaiheessa vielä nimetön, telekineettisillä ominaisuuksilla varustettu rotu manipuloi muita. Sankarit ottavat turpaan melko pahasti, muukalaiset kun surutta tuhoavat vihollisensa vaikka sitten itsemurhaiskulla, vaikka sillä ei mitään muuta saavutettaisikaan kuin suurempi kill count. 3/5.
lauantai 14. elokuuta 2010
Star Trek: Deep Space Nine, 1. kausi (1993)
Aloitin katsomaan uusintana viime kesänä ensimmäisen kerran katsomaani Star Trek: Deep Space Nine -sarjaa. Perinteisesti Star Trek on ollut tutkimusmatkasarja: avaruusalus, jonka nimi on Enterprise (tai Voyager) matkaa viimeisillä käymättömillä korpimailla etsimässä uusia sivilisaatiota ja ongelmia, ja tuomassa hyvää tahtoa ja rauhaa. DS9 poikkeaa tästä kaavasta merkittävästi: toiminta keskittyy planeetta Bajorin läheisyyteen, joka on vasta hiljattain vapautunut cardassien miehityksestä. Federaatio kutsutaan asemalle paitsi pitämään cardassit loitolla, myös varmistamaan että bajorilaiset aikanaan pääsisivät Federaation jäseniksi. Aseman komentajaksi valitaan vaimonsa kuolemasta edelleen kärsivä vastahakoinen Benjamin Sisko, kalju, mutta tummaihoinen komentaja. Tilanne mutkistuu, kun bajorista tuleekin yhtäkkiä alfa-kvadrantin mielenkiinnon keskittymä, kun sen läheisyydestä löytyy stabiili madonreikä entuudestaan tuikituntemattomaan galaksin osaan, gamma-kvadranttiin.
Voisi ajatella, että stationaarisuus on silkka este ja rajoite. Jos The Next Generationissa tympi välillä liiat "klingon-jaksot", on tässä tietysti vaaran valtava ähky "bajoraanijaksoista" ja kenties "cardassiajaksoista". Epäilemättä osa katsojista ei pidä tästä asetelmasta, vaan toivoisi vanhaa kunnon seikkailutrekkiä, mutta minusta tässä sarjassa on onnistuttu syventämään nimenomaan edellämainittuja kansakuntia, tekemään niistä jotenkin "kokonaisia" samaan tapaan kuin aiemmat sarjat ovat tehneet etenkin klingoneista. Asetelma merkitsee myös sitä, etteivät käsikirjoittajat pääse pakoon mennyttä, vaan joutuvat pitämään huolen sarjan maailman sisäisestä eheydestä, ottamaan huomioon mitä aikaisemmin on tapahtunut. Ennen kaikkea asetelma tarjoaa tilaisuuden käsitellä aiheita, joihin ei yksi jakso riitä, ja nimenomaan tavalla, johon ei yksi jakso riitä. Nyt tilanteita voidaan rakentaa useitakin jaksoa, jopa tuotantokausia ja sitten katsoa miten käy, kun shit hits the fan. Edelleen asetelma tarjoaa mahdollisuuden siihen, että varsinaisten pääosanäyttelijöiden lisäksi on joukko sivuosanäyttelijöitä, joita pääsemme tapaamaan useita kertoja, ja joiden tarinaa päästään myös todella syventämään.
Tietysti tämä kaikki tarkoittaa sitä, että sarjasta on hankala katsoa satunnaisia jaksoja silloin tällöin, sieltä täältä. Tämä korostuu etenkin sarjan viimeisillä kausilla. En tarkoita, että Babylon 5:n tai Battlestar Galactican tapaan kyse olisi siitä, ettei voi tajuta mitä tapahtuu jos ei tiedä mitä aikaisemmin on tapahtunut, mutta tärkeää olisi tuntea hahmot, ja tietää ainakin jotain sarjan premisseistä, eli Bajorin / Cardassian historiasta, madonreiän merkityksestä ja sarjan hahmoista - jotkut sivuhahmot mukaanlukien. Sarja vaatii katsojalta hieman enemmän kuin muut Trekit.
Kaikkiaan DS9 liikkuu huomattavan paljon harmaammalla alueella kuin muut Trekit. Vaikka Starfleetin upseerit ovat edelleen hieman kirkasotsaisia, ei maailma kuitenkaan enää ole, ja sankarimmekin joutuvat sen vuoksi olemaan käytännöllisiä. Missään muussa Trekissä ei ole oikein samanlaista politikointia, eivät päähahmot pidä avoimesti pystyssä uhkapelipaikkaa ja ilotaloa (kyllä!). Vaikka ei nyt Battlestar Galactican tapaan ihan näytetä ruudulla seksiä ja raiskauksia, on DS9 kuitenkin jotain muuta kuin Shakespearea vapaa-ajallaan näyttelevät renessanssiupseerit, joille sukupuolisuhteetkin ovat sivistyneitä kynttiläillallisia. DS9:n hahmot ovat inhimillisiä, myös pahassa.
Viimeisenä yleishuomiona nurisen siitä, että DVD-kotelon kuva spoilaa tulevien tuotantokausien yllätyksiä: nyt lyhyttukkainen Sisko leikkaa tukkansa kaljuksi jossain vaiheessa ja kasvattaa viikset! Mutta sitten jaksokohtaisiin pika-arvioihin.
Emissary: Sarja alkaa mainiosti takaumalla Wolf 359:n taisteluun, jonka tiimellyksessä Picard-Locutuksen johdolla borgit tuhoavat muun muassa aluksen, jolta tuleva kapteeni Sisko pääsee poikansa kanssa pakenemaan, mutta joutuu jättämään rakkaan vaimonsa jälkeen. Kolme vuotta myöhemmin katkera Sisko määrätään komentamaan etäistä, Bajorin kiertoradalla sijaitsevaa, cardassien vielä pari viikkoa aiemmin miehittämää avaruusasemaa ja varmistamaan, että Bajor tulisi kelvolliseksi liittymään osaksi Federaatiota. Tilanne muuttuu äkkiä, kun Sisko ja kumppanit löytävät vakaan madonreiän, joka johtaa 70.000 valovuoden päähän gamma-kvadranttiin. Kaikkiaan Emissary esittelee päähahmot ihan onnistuneesti, vaikkakin minusta yrittää vähän liikaa maalata "persoonallisuutta" hahmoille, jotka pystyisivät siihen itsekin hiljalleen sarjan edetessä. Lisäksi esitellään muuan sivuhahmo, cardassialainen Gul Dukat, joka oli aiemmin aseman prefekti, "kapteeni". En muista enää, missä valossa ferengit esiteltiin The Next Generationin viimeisillä kausilla, mutta tässä on jo havaittavissa selkeää irrottautumista kökköpahisten roolista kohti kapitalistista oman edun tavoittelijaa. Myöskin äkkiä käy selväksi, etteivät kaikki päähahmot ole puhtoisia ja tykkää toisista: majuri Kira Nerys sanoo suoraan olevansa sitä mieltä, ettei hyväksy federaation päsmäröintiä, turvallisuuspäällikkö Odo taasen on avoimen sarkastinen ja kyyninen. Jakson varsinainen idea on Siskon menneisyyden traumojen käsittely, omituiset "madonreikämuukalaiset" ja hänen mahdollinen roolinsa bajorilaisten jumalolentojen, "profeettojen" lähettiläänä. Kaikkiaan Emissary lupaa hieman erilaista trekkiä, jossa uskonnolla ja kenties politiikalla on sijansa. Jakson hieman esoteerinen jälkipuolisko saattaa tosin olla toimintaa ja jänniä scifi-elementtejä odottavalle hieman tylsä - DS9:ä pidetään joskus sinä "tylsänä trekkinä", eikä avausjakson perusteella voi kieltää, etteikö maine olisi ehkä jossain määrin perusteltukin. Sen sijaan hieman aikuisempaan, avaruusjuonitteluista pitävään makuun "erilaisen" trekin avausjakso olisi varsin asiallinen ja lupaava. 4/5.
Past Prologue: Mies saapuu cardassien jahtaamana asemalle. Entinen terroristi, joka ilmeisesti tunsi Kiran hyvinkin, väittää sanoutuneensa irti väkivallasta, ja hänelle myönnetään turvapaikka. Lopulta Kira joutuu kuitenkin miettimään, kelle hän oikein olisi lojaali. Past Prologue on mainio jakso, jonka varsinainen sisältö on ihan onnistunut, mutta jonka kruunaa erään sarjassa useita kertoja esiintyvän sivuhahmon esitteleminen. Tohtori Bashirin ja yksinkertaisen räätäli Garakin, jota esittää Andrew Robinson (Hellraiser, Dirty Harry), homoeroottissävytteinen ensikohtaaminen on unohtumaton, eikä katsojallekaan tule hirveän selväksi, onko kyseessä tavallinen kauppias, vakooja vai mikä. 4/5.
A Man Alone: Jos edellisessä jaksossa syvennyttiin Kiraan, päästään nyt syventymään Odoon. Konstaapelin aikoinaan vankilaan saattama mies on päässyt vapaaksi, sillä cardassien häivyttyä vallan kahvasta ei cardassialaisen murhaamista enää pidetä varsinaisesti rikoksena. Odo on kyllä erinomaisen hyvä hahmo, eikä vähiten siksi että hän on "hyvis", ja silti epä-Star Trekmaisesti kyyninen, sarkastinen, ja voisiko sanoa hivenen misantrooppinen hahmo. Valitettavasti suljetun tilan murhamysteeri ei ole siitä onnistuneimmasta päästä, ja loppuratkaisussa tunnutaan hieman kuin oikaistaisiin pari mutkaa. Sillä välin osoitetaan, että Wesleyn korvikkeeksi pelkäämäni Jake Sisko olekaan Wesley, vaan tavallinen poikalapsi, ja Miles O'Brienin vaimo Keiko siirtyy työttömyysputkesta opettajan uralle perustamalla koulun. 2/5.
Babel: Jakso on kuin suoraan The Next Generationista. Omituinen, eräänlaisen afasian aiheuttava virus sekoittaa aseman väen aivot, ja johtaa lopulta kuolemaan. Kello käy, ja lääke on löydettävä. Käy ilmi, että virus onkin keinotekoinen. Loppuratkaisu on kuitenkin aivan liian äkillinen - kun oikea henkilö, joka tietää vieläpä kertoa ettei vastalääkettä koskaan tehty, saapuu paikalle, löytyy vastalääke muutamassa minuutissa. Ei sillä, etteikö heti alusta alkaen olisi ollut selvää, että tilanne korjaantuu. 2/5.
Captive Pursuit: Aseman väki saa ensimmäisen vieraansa Gamma-kvadrantista. Toskiksi esittäytyvä paljastuu erityistä metsästystä vartavasten räätälöidyksi saaliseläimeksi, mikä aiheuttaa tiettyjä eettisiä ristiriitoja federaation ja uusien vieraiden kanssa. Tällainen "TNG-jakso", mutta onneksi fiksummasta päästä, edes loppuratkaisu ei ole siinä mielessä onnellinen, että muukalaiset saadaan koulutettua ihmisten tavoille. Kolme ja puoli pyöristyy ylöspäin. 4/5.
Q-Less: Sarjan ensimmäinen Q-jakso ei ihan varsinaisesti vakuuta, vaan jää sellaiseksi typeräksi huumorijakso, joka olisi varmaan voitu esittää ihan hyvin emosarjassakin, jos Enterpriselle vain suinkin olisi sopinut sen verran harmaalla alueella toimivaa henkilöstöä, että joku olisi voinut järjestää hämäräperäisen tavaran huutokaupan salassa. Jakso toimiikin ehkä paremmin jonkinlaisena irrallisena välipalana, jossa vähän piikitellään The Next Generationin suuntaan - yhdessä kohtauksessa Q toteaa, että Picard and his lackeys would have solved all this technobabble hours ago. Koko sarjan kertaalleen nähneenä on todettava, että poliittikkaa ja muuta uskontoa käsittelevään sarjaan kaikkivoipa Q ei sovi lainkaan, ja ilahduttavasti Q-Less jääkin sarjan ainoaksi Q-jaksoksi. Heppoisemmassa Voyagerissa niitä on hahmon ystäville (kaitpa heitäkin on) vielä tarjolla. 2/5.
Dax: Taas näitä Trekin oikeudenkäyntijaksoja. Onneksi Dax on kuitenkin selvästi paremmasta päästä. Meidän omaa Jadzia Daxia syytetään jostain, mikä tapahtui silloin kun Dax-toukka asusteli Curzon-nimisessä isännässä. Menneitä kaiveleva muukalainen (Gregory Itzin, 24:n presidentti vitoskaudelta) on sitä mieltä, että myöhempien isäntien (tai emäntien tässä tapauksessa) on maksettava aiempien synneistä, sillä muutoin trillit voisivat suorittaa "täydellisiä rikoksia". Jadzia Dax ei kuitenkaan ole hirveän halukas puolustamaan itseään - miksei? Jakso valottaa mukavasti melko vieraita trillejä (jotka esiintyivät ilmeisesti jo The Next Generationissa), ja Siskon ja Curzon "Old man" Daxin välejä nyt kun Curzon on kuollut. 4/5.
The Passenger: Tohtori Bashir ja majuri Kira ovat matkalla kotiin jostain, kun vastaanottavat hätäkutsun, ja yrittävät pelastaa pulaan joutuneen aluksen viimeiset eloonjääneet, murhamiehen ja hänet napanneen lainvalvojattaren. Murhamies vaikuttaisi kuolevan, mutta asemalle päästyään alkaakin vaikuttamaan siltä, että mies on kuin onkin vielä elossa, ja aikoo edelleen kaapata lastillisen mustassa pörssissä myytävää deuridiumia. Odo ja Starfleetin palkkaama luutnantti Primmin tutkivat asiaa. Jakson parhaita puolia ei ole "pimeän kyytiläisen" arvoitus, vaan Odon suhtautuminen toimivaltansa jakamiseen. Ihan OK perusjakso, vaikkakin uuden ruumiin saaneen tappajan ylinäyttely vähän häiritseekin. Loppuratkaisu on melkoisen epätrekkiläinen, ja kertoo paljon siitä, millä vesillä DS9:ssä seilataan: hyvis teloittaa silmää räpäyttämättä murhaajan, kun tämä on lopulta saatu kiinni, eikä muut hyvikset närkästy ääneen, ainoastaan ilmeet menevät vaikeiksi. 3/5.
Move Along Home: Larppausta Cube-elokuvien hengessä. Asema saa vieraita Gamma-kvadrantista. Vähän kuten Voyagerissa myöhemmin, tässä oudot muukalaiset ovat ihmisiä, joilla on takatukat ja tatuointeja. Siskon ja muiden harmiksi muukalaiset ovat viehtyneitä uhkapelaamiseen. Quark tutustuttaa heidät alfa-kvadrantin tapoihin, kuten kasinoiden huijaustoimintaan. Vastalahjaksi Quark saa pelata typerää Chula-peliä, johon Kira, Sisko, Bashir ja Dax pääsevät ottamaan henkilökohtaisesti osaa. Jaksossa parasta on taas Odon (ja edellisen jakson Primminin) tutkimukset, ja Odon suhtautuminen Starfleetin käytäntöihin - hän kun ei siihen kuulu, ei hänellä ole myöskään hirveästi estoja mennä omin luvin tutkimaan muukalaisten alusta. ("Oh, is that a Starfleet policy? Well, I'm not in Starfleet!"). En muistanutkaan tätä, mutta tämä oli paitsi toinen, myös viimeinen kerta kun näemme Primminiä. Jakso ei myöskään onnistu luomaan jännitettä, sillä alusta alkaen on ihan selvää, että peliin joutuneilla sankareillamme ei ole oikeasta hädästä tietoakaan - jos tässä sarjassa joku kuolee, niin ei ainakaan missään muukalaisten kepeässä Dungeons & Dragons -pelissä. 2/5.
The Nagus: Ferengit olivat TNG:ssä kävelevä, huono vitsi. Heidän piti olla "uusia pahiksia", mutta poskelleen meni. DS9 onkin muotoillut ferengit uuteen uskoon - vaikka kyseessä ei edelleenkään ole mitenkään suosikkirotuni, Armin Shimermanin Quark on ollut mainio hahmo. Tämä jakso on sarjan ensimmäinen "ferengijakso", jossa näemme muiden ahneiden kapitalistien ja keinottelijoiden lisäksi ferengien johtajan, Suurnagus Zekin (Wallace Shawn), joka tosin nimeää Quarkin seuraajakseen ja hoitamaan gamma-kvadranttilaisten hyväksikäyttöä, öh, ei kun kaupankäyntiä. Korkealla asemalla on myös korkeammat riskit. Paikoin ihan hauska jakso, joita ei kyllä tarvitsisi tulla mitenkään säännöllisesti. 2/5.
Vortex: Quarkin yritys kaupata varastettua tavaraa menee mönkään, kun madonreiän toiselta puolelta tullut muukalainen saa vihiä asiasta, ja keskeyttää tilaisuuden. Ryöstökään ei kuitenkaan onnistu, ja muukalainen tappaa vahingossa toisen. Odo alkaa taas tutkimaan. Jaksossa selvitellään Odon alkuperää - gamma-kvadranttilaisella miehellä kun on mukanaan eräänlainen otus, joka muistuttaa monella tavoin Odoa. Voisiko Odo olla kotoisin gamma-kvadrantista, ja onko olemassa muitakin muodonmuuttajia? Jakso ei lopulta vastaa paljoonkaan, mutta toisaalta: myyteillä usein on jonkinlainen pohja todellisuudessa, mistä Odo itse tietysti on varsin selkeä todiste. Odon sarkastisuus ja misantropia on erittäin miellyttävää, kun muuten trekeissä ollaan aika ystävällisiä ja kilttejä. 3/5.
Battle Lines: Bajorin uskonnollinen johtaja (Kai) Opaka saapuu asemalle, ja halajaa vähän katselemaan, mitä madonreiän, eli bajorien "taivaallisen temppelin" (celestial temple) tuolla puolen on. Käy kuitenkin köpelösti, sukkula ammutaan alas, ja Opaka kuolee. Kira, Bashir ja Sisko tapaavat sodassa toisen heimon kanssa olevan heimon, ja pian käy ilmi, että planeetta onkin jonkinlainen sodan monumentti, jossa kukaan ei kuole lopullisesti - Opakakin herää pian takaisin henkiin. Ainoa vaan, että kuolleet tulevat riippuvaisiksi planeetan mikrobeista (vai mitähän nanohöpötyksiä taas olivatkaan), eivätkä voi enää poistua planeetalta, mikäli mielivät pysyä hengissä. Ihan ok perusjakso, mutta Opaka olisi saattanut olla tärkeä hahmo, ja nyt hän vaikuttaa poistuvan sarjasta melko yhdentekevässä välikohtauksessa. 3/5.
The Storyteller: O'Brien ja Bashir lähtevät Bajoriin tutkimaan hädässä olevaa kylää, jossa ainoa huolenaihe onkin kun paikallinen tarinaniskijä on kuolemassa vanhuuteen. Kyläläisten mielestä hänen selviytymisensä on kuitenkin elintärkeää heille, sillä muuten kamala pilviolento syöksee kylän tuhoon ja turmioon. Kuoleva tarinaniskijä valitsee O'Brienin seuraajakseen. Samaan aikaan Sisko toimii sovittelijana kahden bajorilaisheimon välisissä aluejakoneuvotteluissa. Jake ja Nog (Quarkin veljenpoika) käyttäytyvät kuten typerä varhaisteinit, joita he ovatkin. Vähän tällainen hölmö, TNG-hylyltä vaikuttava jakso. 2/5.
Progress: Yksi Bajorin kuista aiotaan hyötykäyttää lämmöntuotantoon, jonka vuoksi kuu on evakuoitava. Muuten sujuu hyvin, mutta Anthony Hopkinsilta näyttävä papparainen parin kaverinsa kera ei suostu lähtemään, vaan on valmis vaikka kuolemaan. Kira yrittää maanitella miestä. Tämäkin on vähän tällainen TNG-jakso, paitsi loppuratkaisu ilahduttaa vähän - ei tule mitään iloista "kaikki ovat tyytyväisiä"-kompromissiä. 3/5.
If Wishes Were Horses: Typerä TNG-hylky, jossa DS9:n asukkien mielikuvitukset alkavat jostain syystä muovaamaan todellisuutta - satuhahmot ja kuolleet pesäpalloilijat tulevat lihaksi, asemalla alkaa juoksentelemaan strutseja ja satamaan lunta. Suht' älytön juttu, mutta huumorijaksona siinä on muutama hauska juttukin: (1) Quark naureskelee Odolle, kuinka tällä ei ole mielikuvitusta. Hetkeä myöhemmin Odo on toimistossaan, ja kuvittelee Quarkin kaltereiden taakse ja myhäilee, etteikö hänellä muka ole mielikuvitusta. (2) Lopun technobabble-hätätila -kohtauksessa Kira raportoi hädissään "aliavaruusoskillaatiosta", jonka perään hän sanoo itsekseen, juuri sen verran kovaa että katsoja saattaa kuulla, eikä lausetta ole tekstitetty: "What the hell does that mean?". 2/5.
The Forsaken: Lwaxana Troi -jakso, joka ärsyttää hieman aluksi, mutta on loppujen lopuksi ihan siedettävä. Jakson varsinainen juoni (läheisyydenkipeä tietokone) on huuhaata, mutta Troi saa Odosta, yksinäisestä konstaapelistamme, irti paljon, eikä Troikaan ole ihan niin ärsyttävä kuin tavallisesti. 3/5.
Dramatis Personae: Klingonit olivat lähettäneet madonreiän toiselle puolen biotutkimusseurueen. Se palaa takaisin matkalle viittä vaille tuhoutuneena raunioaluksena. Viimeinen eloonjäänyt onnistuu kaukosiirtämään itsensä asemalle, komentosillalle (Ihanko totta? Vaikuttaa siltä, ettei DS9:llä välitetä liikaa turvatoimista), ja kuolee sitten siihen julistaen itselleen voiton viimeisellä henkäyksellään. Hieman myöhemmin aseman väki alkaa käyttäytyä oudosti. Kira vaatii erään tavara-aluksen miehistön pidättämistä ja lastin takavarikoimista, Sisko ja muut federaatiolaiset eivät. Lopulta välit kärjistyvät, ja aseman bajorilaisväki suunnittelee vallankaappausta, ihmiset taas varautuvat vallan väkivaltaiseen takaisinkaappaukseen. Paitsi Sisko, jota ei vähempää voisi kiinnostaa aseman komentajan tehtävät, vaan keskittyy rakentelemaan kelloa. Ainoa, joka ei käyttäydy oudosti on Odo, jonka harteille jää mysteerin selvittäminen. Peruskauraa, tällainen tavanomainen scifi-jakso, ei mitenkään hemaiseva. 2/5.
Duet: Muuan kuljetusalus tuo Bashirille potilaan, joka kärsii ns. Kalla-Nohran oireyhtymästä. Kira kiinnostuu, sillä syndroomasta saattaa kärsiä vain ne, jotka olivat mukana cardassialaisten rakentamalla ja hallinnoimalla työ- eli keskitysleirillä miehityksen aikaan, ja vallankin jonkinlaisen kaivosonnettomuuden aikaan. Ainoa vaan, että potilas itse on cardassialainen - siis Kiran näkökulmasta hirvittävä sotarikollinen. Potilas väittää olevansa silkka arkistoijanplanttu, mutta kaikki ei ole ihan sitä, miltä näyttää. Duetia pidetään usein sarjan parhaimmistoon kuuluvana jaksona, ja vaikka en itse välttämättä ihan niin pitkälle menisi, on Duet ehdottomasti ykköskauden toistaiseksi paras jakso, ja jos joku jakso tällä kaudella, niin juuri tämä ansaitsee täydet pisteet. Harris Yulinin (Ghostbusters 2!) esittämän cardassialaisen ja Kiran välinen kärhämöinti on vaikuttavaa seurattavaa loppuun asti. Loppuratkaisua myöten jakso on erinomainen osoitus siitä, miksi DS9 nousee emosarjansa The Next Generationin yläpuolelle. Juonipaljastuksia pelkäämättömät voivat tarkistaa tämän Youtube-klipin, joka kokoaa yhteen pari timanttista kohtausta jaksosta. 5/5.
In the Hands of the Prophets: Kauden viimeinen jakso keskittyy siihen, miten bajorilaisten uskonnollisuus ja federaation tiukan tieteellinen maailmankuva sopii yhteen. Tähän asti ei ole ollut ongelmia, mutta Bajorilla on myös fundamentalisteja, ja tavallinen kansa on yhtä altista mielipidevaikuttamiselle kuin nykyaikanakin. Tämäkin jakso on, hieman toisella tapaa kuin Duet, selvää pesäeron tekoa TNG:hen nähden. Vaikka jakson varsinaiset ongelmat (Keikon eli O'Brien vaimon pitämän koulun ja bajorilaisten profeettauskon ristiriita, sekä O'Brienin apulaisen outo kuolemantapaus) selviävätkin, jää tilanne kuitenkin auki: sankarit ovat edelleen asemissaan, eivät voi jatkaa eteenpäin kuten Enterprise, ja Bajorille jää jaksossa esitellyt sivuhahmot, joita tulemme tapaamaan jatkossakin. Toinen on vedekit (Vedek = jonkinlainen bajorilainen versio kardinaaleista tms. siinä missä Kai = Paavi) Bareil ja pirullinen Winn, jota esittää erittäin mainio Louise "Nurse Ratched" Fletcher. Mainio lopetus kaudelle, vaikkei attentaatteineenkaan ihan olekaan "Best of Both Worlds"-tasoa. 4/5.
Jos lasken jaksokohtaisten pisteiden keskiarvon ja mediaanin, olisi kauden arvosana 3. Deep Space Nine season 1 on ensimmäiseksi kaudeksi erinomainen, mutta sillä on kohtalainen määrä keskinkertaisia jaksoja. Sinänsä hienoa, ettei selvästi huonoja jaksoja ole mahtunut mukaan, mutta parantamisen varaakin vielä on, joten arvosana tuntuu oikeutetulta. 3/5.
Voisi ajatella, että stationaarisuus on silkka este ja rajoite. Jos The Next Generationissa tympi välillä liiat "klingon-jaksot", on tässä tietysti vaaran valtava ähky "bajoraanijaksoista" ja kenties "cardassiajaksoista". Epäilemättä osa katsojista ei pidä tästä asetelmasta, vaan toivoisi vanhaa kunnon seikkailutrekkiä, mutta minusta tässä sarjassa on onnistuttu syventämään nimenomaan edellämainittuja kansakuntia, tekemään niistä jotenkin "kokonaisia" samaan tapaan kuin aiemmat sarjat ovat tehneet etenkin klingoneista. Asetelma merkitsee myös sitä, etteivät käsikirjoittajat pääse pakoon mennyttä, vaan joutuvat pitämään huolen sarjan maailman sisäisestä eheydestä, ottamaan huomioon mitä aikaisemmin on tapahtunut. Ennen kaikkea asetelma tarjoaa tilaisuuden käsitellä aiheita, joihin ei yksi jakso riitä, ja nimenomaan tavalla, johon ei yksi jakso riitä. Nyt tilanteita voidaan rakentaa useitakin jaksoa, jopa tuotantokausia ja sitten katsoa miten käy, kun shit hits the fan. Edelleen asetelma tarjoaa mahdollisuuden siihen, että varsinaisten pääosanäyttelijöiden lisäksi on joukko sivuosanäyttelijöitä, joita pääsemme tapaamaan useita kertoja, ja joiden tarinaa päästään myös todella syventämään.
Tietysti tämä kaikki tarkoittaa sitä, että sarjasta on hankala katsoa satunnaisia jaksoja silloin tällöin, sieltä täältä. Tämä korostuu etenkin sarjan viimeisillä kausilla. En tarkoita, että Babylon 5:n tai Battlestar Galactican tapaan kyse olisi siitä, ettei voi tajuta mitä tapahtuu jos ei tiedä mitä aikaisemmin on tapahtunut, mutta tärkeää olisi tuntea hahmot, ja tietää ainakin jotain sarjan premisseistä, eli Bajorin / Cardassian historiasta, madonreiän merkityksestä ja sarjan hahmoista - jotkut sivuhahmot mukaanlukien. Sarja vaatii katsojalta hieman enemmän kuin muut Trekit.
Kaikkiaan DS9 liikkuu huomattavan paljon harmaammalla alueella kuin muut Trekit. Vaikka Starfleetin upseerit ovat edelleen hieman kirkasotsaisia, ei maailma kuitenkaan enää ole, ja sankarimmekin joutuvat sen vuoksi olemaan käytännöllisiä. Missään muussa Trekissä ei ole oikein samanlaista politikointia, eivät päähahmot pidä avoimesti pystyssä uhkapelipaikkaa ja ilotaloa (kyllä!). Vaikka ei nyt Battlestar Galactican tapaan ihan näytetä ruudulla seksiä ja raiskauksia, on DS9 kuitenkin jotain muuta kuin Shakespearea vapaa-ajallaan näyttelevät renessanssiupseerit, joille sukupuolisuhteetkin ovat sivistyneitä kynttiläillallisia. DS9:n hahmot ovat inhimillisiä, myös pahassa.
Viimeisenä yleishuomiona nurisen siitä, että DVD-kotelon kuva spoilaa tulevien tuotantokausien yllätyksiä: nyt lyhyttukkainen Sisko leikkaa tukkansa kaljuksi jossain vaiheessa ja kasvattaa viikset! Mutta sitten jaksokohtaisiin pika-arvioihin.
Emissary: Sarja alkaa mainiosti takaumalla Wolf 359:n taisteluun, jonka tiimellyksessä Picard-Locutuksen johdolla borgit tuhoavat muun muassa aluksen, jolta tuleva kapteeni Sisko pääsee poikansa kanssa pakenemaan, mutta joutuu jättämään rakkaan vaimonsa jälkeen. Kolme vuotta myöhemmin katkera Sisko määrätään komentamaan etäistä, Bajorin kiertoradalla sijaitsevaa, cardassien vielä pari viikkoa aiemmin miehittämää avaruusasemaa ja varmistamaan, että Bajor tulisi kelvolliseksi liittymään osaksi Federaatiota. Tilanne muuttuu äkkiä, kun Sisko ja kumppanit löytävät vakaan madonreiän, joka johtaa 70.000 valovuoden päähän gamma-kvadranttiin. Kaikkiaan Emissary esittelee päähahmot ihan onnistuneesti, vaikkakin minusta yrittää vähän liikaa maalata "persoonallisuutta" hahmoille, jotka pystyisivät siihen itsekin hiljalleen sarjan edetessä. Lisäksi esitellään muuan sivuhahmo, cardassialainen Gul Dukat, joka oli aiemmin aseman prefekti, "kapteeni". En muista enää, missä valossa ferengit esiteltiin The Next Generationin viimeisillä kausilla, mutta tässä on jo havaittavissa selkeää irrottautumista kökköpahisten roolista kohti kapitalistista oman edun tavoittelijaa. Myöskin äkkiä käy selväksi, etteivät kaikki päähahmot ole puhtoisia ja tykkää toisista: majuri Kira Nerys sanoo suoraan olevansa sitä mieltä, ettei hyväksy federaation päsmäröintiä, turvallisuuspäällikkö Odo taasen on avoimen sarkastinen ja kyyninen. Jakson varsinainen idea on Siskon menneisyyden traumojen käsittely, omituiset "madonreikämuukalaiset" ja hänen mahdollinen roolinsa bajorilaisten jumalolentojen, "profeettojen" lähettiläänä. Kaikkiaan Emissary lupaa hieman erilaista trekkiä, jossa uskonnolla ja kenties politiikalla on sijansa. Jakson hieman esoteerinen jälkipuolisko saattaa tosin olla toimintaa ja jänniä scifi-elementtejä odottavalle hieman tylsä - DS9:ä pidetään joskus sinä "tylsänä trekkinä", eikä avausjakson perusteella voi kieltää, etteikö maine olisi ehkä jossain määrin perusteltukin. Sen sijaan hieman aikuisempaan, avaruusjuonitteluista pitävään makuun "erilaisen" trekin avausjakso olisi varsin asiallinen ja lupaava. 4/5.
Past Prologue: Mies saapuu cardassien jahtaamana asemalle. Entinen terroristi, joka ilmeisesti tunsi Kiran hyvinkin, väittää sanoutuneensa irti väkivallasta, ja hänelle myönnetään turvapaikka. Lopulta Kira joutuu kuitenkin miettimään, kelle hän oikein olisi lojaali. Past Prologue on mainio jakso, jonka varsinainen sisältö on ihan onnistunut, mutta jonka kruunaa erään sarjassa useita kertoja esiintyvän sivuhahmon esitteleminen. Tohtori Bashirin ja yksinkertaisen räätäli Garakin, jota esittää Andrew Robinson (Hellraiser, Dirty Harry), homoeroottissävytteinen ensikohtaaminen on unohtumaton, eikä katsojallekaan tule hirveän selväksi, onko kyseessä tavallinen kauppias, vakooja vai mikä. 4/5.
A Man Alone: Jos edellisessä jaksossa syvennyttiin Kiraan, päästään nyt syventymään Odoon. Konstaapelin aikoinaan vankilaan saattama mies on päässyt vapaaksi, sillä cardassien häivyttyä vallan kahvasta ei cardassialaisen murhaamista enää pidetä varsinaisesti rikoksena. Odo on kyllä erinomaisen hyvä hahmo, eikä vähiten siksi että hän on "hyvis", ja silti epä-Star Trekmaisesti kyyninen, sarkastinen, ja voisiko sanoa hivenen misantrooppinen hahmo. Valitettavasti suljetun tilan murhamysteeri ei ole siitä onnistuneimmasta päästä, ja loppuratkaisussa tunnutaan hieman kuin oikaistaisiin pari mutkaa. Sillä välin osoitetaan, että Wesleyn korvikkeeksi pelkäämäni Jake Sisko olekaan Wesley, vaan tavallinen poikalapsi, ja Miles O'Brienin vaimo Keiko siirtyy työttömyysputkesta opettajan uralle perustamalla koulun. 2/5.
Babel: Jakso on kuin suoraan The Next Generationista. Omituinen, eräänlaisen afasian aiheuttava virus sekoittaa aseman väen aivot, ja johtaa lopulta kuolemaan. Kello käy, ja lääke on löydettävä. Käy ilmi, että virus onkin keinotekoinen. Loppuratkaisu on kuitenkin aivan liian äkillinen - kun oikea henkilö, joka tietää vieläpä kertoa ettei vastalääkettä koskaan tehty, saapuu paikalle, löytyy vastalääke muutamassa minuutissa. Ei sillä, etteikö heti alusta alkaen olisi ollut selvää, että tilanne korjaantuu. 2/5.
Captive Pursuit: Aseman väki saa ensimmäisen vieraansa Gamma-kvadrantista. Toskiksi esittäytyvä paljastuu erityistä metsästystä vartavasten räätälöidyksi saaliseläimeksi, mikä aiheuttaa tiettyjä eettisiä ristiriitoja federaation ja uusien vieraiden kanssa. Tällainen "TNG-jakso", mutta onneksi fiksummasta päästä, edes loppuratkaisu ei ole siinä mielessä onnellinen, että muukalaiset saadaan koulutettua ihmisten tavoille. Kolme ja puoli pyöristyy ylöspäin. 4/5.
Q-Less: Sarjan ensimmäinen Q-jakso ei ihan varsinaisesti vakuuta, vaan jää sellaiseksi typeräksi huumorijakso, joka olisi varmaan voitu esittää ihan hyvin emosarjassakin, jos Enterpriselle vain suinkin olisi sopinut sen verran harmaalla alueella toimivaa henkilöstöä, että joku olisi voinut järjestää hämäräperäisen tavaran huutokaupan salassa. Jakso toimiikin ehkä paremmin jonkinlaisena irrallisena välipalana, jossa vähän piikitellään The Next Generationin suuntaan - yhdessä kohtauksessa Q toteaa, että Picard and his lackeys would have solved all this technobabble hours ago. Koko sarjan kertaalleen nähneenä on todettava, että poliittikkaa ja muuta uskontoa käsittelevään sarjaan kaikkivoipa Q ei sovi lainkaan, ja ilahduttavasti Q-Less jääkin sarjan ainoaksi Q-jaksoksi. Heppoisemmassa Voyagerissa niitä on hahmon ystäville (kaitpa heitäkin on) vielä tarjolla. 2/5.
Dax: Taas näitä Trekin oikeudenkäyntijaksoja. Onneksi Dax on kuitenkin selvästi paremmasta päästä. Meidän omaa Jadzia Daxia syytetään jostain, mikä tapahtui silloin kun Dax-toukka asusteli Curzon-nimisessä isännässä. Menneitä kaiveleva muukalainen (Gregory Itzin, 24:n presidentti vitoskaudelta) on sitä mieltä, että myöhempien isäntien (tai emäntien tässä tapauksessa) on maksettava aiempien synneistä, sillä muutoin trillit voisivat suorittaa "täydellisiä rikoksia". Jadzia Dax ei kuitenkaan ole hirveän halukas puolustamaan itseään - miksei? Jakso valottaa mukavasti melko vieraita trillejä (jotka esiintyivät ilmeisesti jo The Next Generationissa), ja Siskon ja Curzon "Old man" Daxin välejä nyt kun Curzon on kuollut. 4/5.
The Passenger: Tohtori Bashir ja majuri Kira ovat matkalla kotiin jostain, kun vastaanottavat hätäkutsun, ja yrittävät pelastaa pulaan joutuneen aluksen viimeiset eloonjääneet, murhamiehen ja hänet napanneen lainvalvojattaren. Murhamies vaikuttaisi kuolevan, mutta asemalle päästyään alkaakin vaikuttamaan siltä, että mies on kuin onkin vielä elossa, ja aikoo edelleen kaapata lastillisen mustassa pörssissä myytävää deuridiumia. Odo ja Starfleetin palkkaama luutnantti Primmin tutkivat asiaa. Jakson parhaita puolia ei ole "pimeän kyytiläisen" arvoitus, vaan Odon suhtautuminen toimivaltansa jakamiseen. Ihan OK perusjakso, vaikkakin uuden ruumiin saaneen tappajan ylinäyttely vähän häiritseekin. Loppuratkaisu on melkoisen epätrekkiläinen, ja kertoo paljon siitä, millä vesillä DS9:ssä seilataan: hyvis teloittaa silmää räpäyttämättä murhaajan, kun tämä on lopulta saatu kiinni, eikä muut hyvikset närkästy ääneen, ainoastaan ilmeet menevät vaikeiksi. 3/5.
Move Along Home: Larppausta Cube-elokuvien hengessä. Asema saa vieraita Gamma-kvadrantista. Vähän kuten Voyagerissa myöhemmin, tässä oudot muukalaiset ovat ihmisiä, joilla on takatukat ja tatuointeja. Siskon ja muiden harmiksi muukalaiset ovat viehtyneitä uhkapelaamiseen. Quark tutustuttaa heidät alfa-kvadrantin tapoihin, kuten kasinoiden huijaustoimintaan. Vastalahjaksi Quark saa pelata typerää Chula-peliä, johon Kira, Sisko, Bashir ja Dax pääsevät ottamaan henkilökohtaisesti osaa. Jaksossa parasta on taas Odon (ja edellisen jakson Primminin) tutkimukset, ja Odon suhtautuminen Starfleetin käytäntöihin - hän kun ei siihen kuulu, ei hänellä ole myöskään hirveästi estoja mennä omin luvin tutkimaan muukalaisten alusta. ("Oh, is that a Starfleet policy? Well, I'm not in Starfleet!"). En muistanutkaan tätä, mutta tämä oli paitsi toinen, myös viimeinen kerta kun näemme Primminiä. Jakso ei myöskään onnistu luomaan jännitettä, sillä alusta alkaen on ihan selvää, että peliin joutuneilla sankareillamme ei ole oikeasta hädästä tietoakaan - jos tässä sarjassa joku kuolee, niin ei ainakaan missään muukalaisten kepeässä Dungeons & Dragons -pelissä. 2/5.
The Nagus: Ferengit olivat TNG:ssä kävelevä, huono vitsi. Heidän piti olla "uusia pahiksia", mutta poskelleen meni. DS9 onkin muotoillut ferengit uuteen uskoon - vaikka kyseessä ei edelleenkään ole mitenkään suosikkirotuni, Armin Shimermanin Quark on ollut mainio hahmo. Tämä jakso on sarjan ensimmäinen "ferengijakso", jossa näemme muiden ahneiden kapitalistien ja keinottelijoiden lisäksi ferengien johtajan, Suurnagus Zekin (Wallace Shawn), joka tosin nimeää Quarkin seuraajakseen ja hoitamaan gamma-kvadranttilaisten hyväksikäyttöä, öh, ei kun kaupankäyntiä. Korkealla asemalla on myös korkeammat riskit. Paikoin ihan hauska jakso, joita ei kyllä tarvitsisi tulla mitenkään säännöllisesti. 2/5.
Vortex: Quarkin yritys kaupata varastettua tavaraa menee mönkään, kun madonreiän toiselta puolelta tullut muukalainen saa vihiä asiasta, ja keskeyttää tilaisuuden. Ryöstökään ei kuitenkaan onnistu, ja muukalainen tappaa vahingossa toisen. Odo alkaa taas tutkimaan. Jaksossa selvitellään Odon alkuperää - gamma-kvadranttilaisella miehellä kun on mukanaan eräänlainen otus, joka muistuttaa monella tavoin Odoa. Voisiko Odo olla kotoisin gamma-kvadrantista, ja onko olemassa muitakin muodonmuuttajia? Jakso ei lopulta vastaa paljoonkaan, mutta toisaalta: myyteillä usein on jonkinlainen pohja todellisuudessa, mistä Odo itse tietysti on varsin selkeä todiste. Odon sarkastisuus ja misantropia on erittäin miellyttävää, kun muuten trekeissä ollaan aika ystävällisiä ja kilttejä. 3/5.
Battle Lines: Bajorin uskonnollinen johtaja (Kai) Opaka saapuu asemalle, ja halajaa vähän katselemaan, mitä madonreiän, eli bajorien "taivaallisen temppelin" (celestial temple) tuolla puolen on. Käy kuitenkin köpelösti, sukkula ammutaan alas, ja Opaka kuolee. Kira, Bashir ja Sisko tapaavat sodassa toisen heimon kanssa olevan heimon, ja pian käy ilmi, että planeetta onkin jonkinlainen sodan monumentti, jossa kukaan ei kuole lopullisesti - Opakakin herää pian takaisin henkiin. Ainoa vaan, että kuolleet tulevat riippuvaisiksi planeetan mikrobeista (vai mitähän nanohöpötyksiä taas olivatkaan), eivätkä voi enää poistua planeetalta, mikäli mielivät pysyä hengissä. Ihan ok perusjakso, mutta Opaka olisi saattanut olla tärkeä hahmo, ja nyt hän vaikuttaa poistuvan sarjasta melko yhdentekevässä välikohtauksessa. 3/5.
The Storyteller: O'Brien ja Bashir lähtevät Bajoriin tutkimaan hädässä olevaa kylää, jossa ainoa huolenaihe onkin kun paikallinen tarinaniskijä on kuolemassa vanhuuteen. Kyläläisten mielestä hänen selviytymisensä on kuitenkin elintärkeää heille, sillä muuten kamala pilviolento syöksee kylän tuhoon ja turmioon. Kuoleva tarinaniskijä valitsee O'Brienin seuraajakseen. Samaan aikaan Sisko toimii sovittelijana kahden bajorilaisheimon välisissä aluejakoneuvotteluissa. Jake ja Nog (Quarkin veljenpoika) käyttäytyvät kuten typerä varhaisteinit, joita he ovatkin. Vähän tällainen hölmö, TNG-hylyltä vaikuttava jakso. 2/5.
Progress: Yksi Bajorin kuista aiotaan hyötykäyttää lämmöntuotantoon, jonka vuoksi kuu on evakuoitava. Muuten sujuu hyvin, mutta Anthony Hopkinsilta näyttävä papparainen parin kaverinsa kera ei suostu lähtemään, vaan on valmis vaikka kuolemaan. Kira yrittää maanitella miestä. Tämäkin on vähän tällainen TNG-jakso, paitsi loppuratkaisu ilahduttaa vähän - ei tule mitään iloista "kaikki ovat tyytyväisiä"-kompromissiä. 3/5.
If Wishes Were Horses: Typerä TNG-hylky, jossa DS9:n asukkien mielikuvitukset alkavat jostain syystä muovaamaan todellisuutta - satuhahmot ja kuolleet pesäpalloilijat tulevat lihaksi, asemalla alkaa juoksentelemaan strutseja ja satamaan lunta. Suht' älytön juttu, mutta huumorijaksona siinä on muutama hauska juttukin: (1) Quark naureskelee Odolle, kuinka tällä ei ole mielikuvitusta. Hetkeä myöhemmin Odo on toimistossaan, ja kuvittelee Quarkin kaltereiden taakse ja myhäilee, etteikö hänellä muka ole mielikuvitusta. (2) Lopun technobabble-hätätila -kohtauksessa Kira raportoi hädissään "aliavaruusoskillaatiosta", jonka perään hän sanoo itsekseen, juuri sen verran kovaa että katsoja saattaa kuulla, eikä lausetta ole tekstitetty: "What the hell does that mean?". 2/5.
The Forsaken: Lwaxana Troi -jakso, joka ärsyttää hieman aluksi, mutta on loppujen lopuksi ihan siedettävä. Jakson varsinainen juoni (läheisyydenkipeä tietokone) on huuhaata, mutta Troi saa Odosta, yksinäisestä konstaapelistamme, irti paljon, eikä Troikaan ole ihan niin ärsyttävä kuin tavallisesti. 3/5.
Dramatis Personae: Klingonit olivat lähettäneet madonreiän toiselle puolen biotutkimusseurueen. Se palaa takaisin matkalle viittä vaille tuhoutuneena raunioaluksena. Viimeinen eloonjäänyt onnistuu kaukosiirtämään itsensä asemalle, komentosillalle (Ihanko totta? Vaikuttaa siltä, ettei DS9:llä välitetä liikaa turvatoimista), ja kuolee sitten siihen julistaen itselleen voiton viimeisellä henkäyksellään. Hieman myöhemmin aseman väki alkaa käyttäytyä oudosti. Kira vaatii erään tavara-aluksen miehistön pidättämistä ja lastin takavarikoimista, Sisko ja muut federaatiolaiset eivät. Lopulta välit kärjistyvät, ja aseman bajorilaisväki suunnittelee vallankaappausta, ihmiset taas varautuvat vallan väkivaltaiseen takaisinkaappaukseen. Paitsi Sisko, jota ei vähempää voisi kiinnostaa aseman komentajan tehtävät, vaan keskittyy rakentelemaan kelloa. Ainoa, joka ei käyttäydy oudosti on Odo, jonka harteille jää mysteerin selvittäminen. Peruskauraa, tällainen tavanomainen scifi-jakso, ei mitenkään hemaiseva. 2/5.
Duet: Muuan kuljetusalus tuo Bashirille potilaan, joka kärsii ns. Kalla-Nohran oireyhtymästä. Kira kiinnostuu, sillä syndroomasta saattaa kärsiä vain ne, jotka olivat mukana cardassialaisten rakentamalla ja hallinnoimalla työ- eli keskitysleirillä miehityksen aikaan, ja vallankin jonkinlaisen kaivosonnettomuuden aikaan. Ainoa vaan, että potilas itse on cardassialainen - siis Kiran näkökulmasta hirvittävä sotarikollinen. Potilas väittää olevansa silkka arkistoijanplanttu, mutta kaikki ei ole ihan sitä, miltä näyttää. Duetia pidetään usein sarjan parhaimmistoon kuuluvana jaksona, ja vaikka en itse välttämättä ihan niin pitkälle menisi, on Duet ehdottomasti ykköskauden toistaiseksi paras jakso, ja jos joku jakso tällä kaudella, niin juuri tämä ansaitsee täydet pisteet. Harris Yulinin (Ghostbusters 2!) esittämän cardassialaisen ja Kiran välinen kärhämöinti on vaikuttavaa seurattavaa loppuun asti. Loppuratkaisua myöten jakso on erinomainen osoitus siitä, miksi DS9 nousee emosarjansa The Next Generationin yläpuolelle. Juonipaljastuksia pelkäämättömät voivat tarkistaa tämän Youtube-klipin, joka kokoaa yhteen pari timanttista kohtausta jaksosta. 5/5.
In the Hands of the Prophets: Kauden viimeinen jakso keskittyy siihen, miten bajorilaisten uskonnollisuus ja federaation tiukan tieteellinen maailmankuva sopii yhteen. Tähän asti ei ole ollut ongelmia, mutta Bajorilla on myös fundamentalisteja, ja tavallinen kansa on yhtä altista mielipidevaikuttamiselle kuin nykyaikanakin. Tämäkin jakso on, hieman toisella tapaa kuin Duet, selvää pesäeron tekoa TNG:hen nähden. Vaikka jakson varsinaiset ongelmat (Keikon eli O'Brien vaimon pitämän koulun ja bajorilaisten profeettauskon ristiriita, sekä O'Brienin apulaisen outo kuolemantapaus) selviävätkin, jää tilanne kuitenkin auki: sankarit ovat edelleen asemissaan, eivät voi jatkaa eteenpäin kuten Enterprise, ja Bajorille jää jaksossa esitellyt sivuhahmot, joita tulemme tapaamaan jatkossakin. Toinen on vedekit (Vedek = jonkinlainen bajorilainen versio kardinaaleista tms. siinä missä Kai = Paavi) Bareil ja pirullinen Winn, jota esittää erittäin mainio Louise "Nurse Ratched" Fletcher. Mainio lopetus kaudelle, vaikkei attentaatteineenkaan ihan olekaan "Best of Both Worlds"-tasoa. 4/5.
Jos lasken jaksokohtaisten pisteiden keskiarvon ja mediaanin, olisi kauden arvosana 3. Deep Space Nine season 1 on ensimmäiseksi kaudeksi erinomainen, mutta sillä on kohtalainen määrä keskinkertaisia jaksoja. Sinänsä hienoa, ettei selvästi huonoja jaksoja ole mahtunut mukaan, mutta parantamisen varaakin vielä on, joten arvosana tuntuu oikeutetulta. 3/5.
Twilight Zone: The Movie (1983)
Oma osani on siitä onneton, etten ole koskaan seurannut Twilight Zone -sarjoja televisiosta. Ainoa muistikuvani on lapsuudesta, jostain 80-luvun jälkipuoliskolta, jolloin katsoin jostain jaksosta alkua, enkä sitten uskaltanut katsoa enempää. Siitä on nyt vähintään 20 vuotta, joten en odottanut mitään erikoisempia kauhuelämyksiä naiivisti suomennettua Hämärän pelottavia varjoja katsellessa. Ei ehkä pitäisi haukkua suomennosta, sillä se yhdessä kansikuvan kanssa sai minut DVD:n ostamaankin, ja tajusin vasta paljon myöhemmin, että kyseessä on Hämärän rajamailla -sarjan elokuvaelma.
Elokuva koostuu neljästä, noin parinkymmenen minuutin segmentistä - se ei siis varsinaisesti ole elokuva, vaan eräänlainen kehys, johon on aseteltu neljä lyhytelokuvaa ja eräänlainen prologi. Kullakin segmentillä on omat näyttelijänsä, omat ohjaajansa, omat kaikki.
Ensimmäisessä segmentissä ylennyksen toiselle miehelle ("jutkulle") menettänyt mies purkaa baarissa turhautuneisuuttaan rasistisin sanakääntein, ja joutuu yllättäen natsi-Saksaan ilman validia henkilöllisyystodistusta. Mies saa tuta muukalaisvihan omissa nahoissaan. Välillä käydään myös Vietnamin viidakoissa ja otetaan osaa Ku Klux Klanin turpakäräjille. Toteutus on melko lapsellinen, vaikka natsiupseerit toimisivatkin. Olisi tässä voinut olla jokin järkikin, sen sijaan että vain juostaan pakoon luoteja. Segmenttiin liittyy kuvauksissa sattunut helikopterionnettomuus, jonka seurauksena pääosanäyttelijä Vic Morrow sekä pari lapsinäyttelijää kuolivat. Ei ihan parasta PR:ää elokuvalle. Segmentistä on bongattavissa Salaisista kansioista tuttu Steven Williams, joka esitti agentti Mulderin toista tiedonantajaa, X:ää.
Toisessa segmentissä, jonka on ohjannut itse Steven Spielberg, vanhainkodin asukkaat saavat kokea vielä kerran lapsuuden. Äreä setä ei saa. Tarina on oikeaa siirappikaramelliä, tästä on pelottavat varjot kaukana.
Kolmas segmentti parantaa jo vähän - nuori nainen törmää kirjaimellisesti pieneen poikaan, ja ajaa tämän kotiin. Paikan päällä paljastuukin, että todellisuus tottelee pojan tahtoa. Hän asuu isossa talossa, jossa jokaisesta televisiosta tulee piirrettyjä, jossa päivällisenä on herkkuja ja jossa muut perheenjäsenet myötäilevät poikaa kaikessa. Segmentistä on bongattavissa Babylon 5:stä tuttu Bill Mumy, joka esitti tietenkin Lennieriä, ja jota en suureksi häpeäkseni tunnistanut ensin. Lisäksi bongattavissa on Nancy Cartwright, jonka on tullut tunnetuksi jonkun piirretyn ääninäyttelijänä.
Paras on jätetty viimeiseksi: neljäs segmentti, joka on ilmeisesti uusioversio alkuperäisen sarjan jaksosta Nightmare at 20,000 feet. Mainio John Lithgow esittää lentokammoista matkustajaa, joka matkaa lentokoneella myrskyisenä päivänä. Hän on melkein saamassa paniikkikohtauksensa hallintaan, kun luulee näkevänsä lentokoneen siivellä jotain. Johtuiko lentokoneen yhden moottorin sammuminen tosiaan vain salamasta?
Tällainen setti. Ei tässä tosiaan hirveämmin pelkotiloja päässyt syntymään, mutta pari viimeistä osiota, ja etenkin viimeinen, korvasivat paljon. On tietysti ajateltava, että nykyään on huomattavan helppo turruttaa itsensä kauhulla ja muulla hämärällä, mutta 30 vuotta sitten tilanne taisi olla erilainen. Oman aikansa tuotteeksi Hämärän pelottavat varjot on mielestäni säilynyt hyvin sikäli, että se ei näytä miltään "kasariretroilulta", vaikka tarinat sinänsä kesyjä olisivatkin nykyajan näkökulmasta. 3/5.
Elokuva koostuu neljästä, noin parinkymmenen minuutin segmentistä - se ei siis varsinaisesti ole elokuva, vaan eräänlainen kehys, johon on aseteltu neljä lyhytelokuvaa ja eräänlainen prologi. Kullakin segmentillä on omat näyttelijänsä, omat ohjaajansa, omat kaikki.
Ensimmäisessä segmentissä ylennyksen toiselle miehelle ("jutkulle") menettänyt mies purkaa baarissa turhautuneisuuttaan rasistisin sanakääntein, ja joutuu yllättäen natsi-Saksaan ilman validia henkilöllisyystodistusta. Mies saa tuta muukalaisvihan omissa nahoissaan. Välillä käydään myös Vietnamin viidakoissa ja otetaan osaa Ku Klux Klanin turpakäräjille. Toteutus on melko lapsellinen, vaikka natsiupseerit toimisivatkin. Olisi tässä voinut olla jokin järkikin, sen sijaan että vain juostaan pakoon luoteja. Segmenttiin liittyy kuvauksissa sattunut helikopterionnettomuus, jonka seurauksena pääosanäyttelijä Vic Morrow sekä pari lapsinäyttelijää kuolivat. Ei ihan parasta PR:ää elokuvalle. Segmentistä on bongattavissa Salaisista kansioista tuttu Steven Williams, joka esitti agentti Mulderin toista tiedonantajaa, X:ää.
Toisessa segmentissä, jonka on ohjannut itse Steven Spielberg, vanhainkodin asukkaat saavat kokea vielä kerran lapsuuden. Äreä setä ei saa. Tarina on oikeaa siirappikaramelliä, tästä on pelottavat varjot kaukana.
Kolmas segmentti parantaa jo vähän - nuori nainen törmää kirjaimellisesti pieneen poikaan, ja ajaa tämän kotiin. Paikan päällä paljastuukin, että todellisuus tottelee pojan tahtoa. Hän asuu isossa talossa, jossa jokaisesta televisiosta tulee piirrettyjä, jossa päivällisenä on herkkuja ja jossa muut perheenjäsenet myötäilevät poikaa kaikessa. Segmentistä on bongattavissa Babylon 5:stä tuttu Bill Mumy, joka esitti tietenkin Lennieriä, ja jota en suureksi häpeäkseni tunnistanut ensin. Lisäksi bongattavissa on Nancy Cartwright, jonka on tullut tunnetuksi jonkun piirretyn ääninäyttelijänä.
Paras on jätetty viimeiseksi: neljäs segmentti, joka on ilmeisesti uusioversio alkuperäisen sarjan jaksosta Nightmare at 20,000 feet. Mainio John Lithgow esittää lentokammoista matkustajaa, joka matkaa lentokoneella myrskyisenä päivänä. Hän on melkein saamassa paniikkikohtauksensa hallintaan, kun luulee näkevänsä lentokoneen siivellä jotain. Johtuiko lentokoneen yhden moottorin sammuminen tosiaan vain salamasta?
Tällainen setti. Ei tässä tosiaan hirveämmin pelkotiloja päässyt syntymään, mutta pari viimeistä osiota, ja etenkin viimeinen, korvasivat paljon. On tietysti ajateltava, että nykyään on huomattavan helppo turruttaa itsensä kauhulla ja muulla hämärällä, mutta 30 vuotta sitten tilanne taisi olla erilainen. Oman aikansa tuotteeksi Hämärän pelottavat varjot on mielestäni säilynyt hyvin sikäli, että se ei näytä miltään "kasariretroilulta", vaikka tarinat sinänsä kesyjä olisivatkin nykyajan näkökulmasta. 3/5.
lauantai 7. elokuuta 2010
Inception (2010)
Sä olet mulle unelmaa, mutta maailma on totta - vai?
Tämän kesän hittielokuva ei varmaankaan ole alkukesästä ilmestynyt Sex and the City 2, vaan mainion Christopher Nolanin mielikuvituksekas jännityselokuva Inception. Näin ainakin jos minulta kysytään. Vaikken ole ihan valmis laskemaan Nolania henkilökohtaisiin suosikkeihini mitä ohjaajiin tulee, on kuitenkin todettava, että kaikki häneltä näkemäni elokuvat (Memento, Batman Begins ja The Dark Knight - täytynee ottaa asiaksi tarkistaa miehen muutkin tuotokset) ovat olleet vähintäänkin mainioita, eikä Inception tule katkaisemaan Nolanin voittokulkua.
Pohjimmiltaan tarina vaikuttaa tutulta: joukko ammattivarkaita lyöttäytyy yhteen suuren saaliin toivossa, ja sitten matkaan tulee mutkia. Tällä kertaa kohteena ei vain ole pankin tai kasinon holvi, eikä tarkoitus ole viedä mitään. Sen sijaan on tarkoitus tunkeutua kohteen uniin, unien sisäisiin uniin, ja istuttaa kohteen mieleen idea, päähenkilön Mr. Cobbin mukaan maailman sitkein loinen. Unimaailmassa kaikki on mahdollista, ja riski korkea.
Tarina on kerrassaan viehättävä (oli se sitten saanut innoitusta muualta tai ei - vaikea kuvitella, miten mikään idea voisi edes olla sataprosenttisen omaperäinen), ja shakkinappuloissakaan ei ole valittamista. Leonardo DiCaprio varmaan vetoaa edelleen nuoriin naisiin, mutta minäkin olen nuoruuden antipatioista huolimatta alkanut pitämään hänestä näyttelijänä - myös Shutter Islandissa hän teki varsin kelvollisen suorituksen. Muissakaan näyttelijöissä ei ole valittamista, mutten löydä aihetta erityismainintoihin. Joseph Gordon-Levitt tuo edelleen mieleen Kolmannen kiven pikkupojan, mikä ehkä alussa nakertaa hieman uskottavuutta, jonka hän kuitenkin kuittaa takaisin elokuvan edetessä.
Kuitenkaan en voi antaa Inceptionille täysiä pisteitä. Vaikka kyseessä on mainio elokuva, se ei kuitenkaan ihan yllä sinne erinomaisen puolelle. En pitkästynyt lainkaan elokuvan aikana, mutta jäin silti kaipaamaan jotain viimeistä silausta, joka olisi lumonnut minut. Se olisi ehkä saanut olla hieman kovapintaisempi, kun nyt se jäi hieman kompromissiksi kassamagneetin ja vaativan elokuvan välille. Ehkä unimaailmoista olisi voitu repiä enemmän irti? Ehkä elokuva olisi voinut mennä vielä syvemmälle? En tiedä, enkä toisaalta valitakaan, koska tällaisenaankin Inception jää varmasti mieleen vuoden 2010 parempina elokuvina, ja vaativuusruuvin säätäminen kohdilleen (juuri minulle sopivalle kohdalle!) on itsessään vaativaa hommaa. Suosittelen. 4/5.
Tämän kesän hittielokuva ei varmaankaan ole alkukesästä ilmestynyt Sex and the City 2, vaan mainion Christopher Nolanin mielikuvituksekas jännityselokuva Inception. Näin ainakin jos minulta kysytään. Vaikken ole ihan valmis laskemaan Nolania henkilökohtaisiin suosikkeihini mitä ohjaajiin tulee, on kuitenkin todettava, että kaikki häneltä näkemäni elokuvat (Memento, Batman Begins ja The Dark Knight - täytynee ottaa asiaksi tarkistaa miehen muutkin tuotokset) ovat olleet vähintäänkin mainioita, eikä Inception tule katkaisemaan Nolanin voittokulkua.
Pohjimmiltaan tarina vaikuttaa tutulta: joukko ammattivarkaita lyöttäytyy yhteen suuren saaliin toivossa, ja sitten matkaan tulee mutkia. Tällä kertaa kohteena ei vain ole pankin tai kasinon holvi, eikä tarkoitus ole viedä mitään. Sen sijaan on tarkoitus tunkeutua kohteen uniin, unien sisäisiin uniin, ja istuttaa kohteen mieleen idea, päähenkilön Mr. Cobbin mukaan maailman sitkein loinen. Unimaailmassa kaikki on mahdollista, ja riski korkea.
Tarina on kerrassaan viehättävä (oli se sitten saanut innoitusta muualta tai ei - vaikea kuvitella, miten mikään idea voisi edes olla sataprosenttisen omaperäinen), ja shakkinappuloissakaan ei ole valittamista. Leonardo DiCaprio varmaan vetoaa edelleen nuoriin naisiin, mutta minäkin olen nuoruuden antipatioista huolimatta alkanut pitämään hänestä näyttelijänä - myös Shutter Islandissa hän teki varsin kelvollisen suorituksen. Muissakaan näyttelijöissä ei ole valittamista, mutten löydä aihetta erityismainintoihin. Joseph Gordon-Levitt tuo edelleen mieleen Kolmannen kiven pikkupojan, mikä ehkä alussa nakertaa hieman uskottavuutta, jonka hän kuitenkin kuittaa takaisin elokuvan edetessä.
Kuitenkaan en voi antaa Inceptionille täysiä pisteitä. Vaikka kyseessä on mainio elokuva, se ei kuitenkaan ihan yllä sinne erinomaisen puolelle. En pitkästynyt lainkaan elokuvan aikana, mutta jäin silti kaipaamaan jotain viimeistä silausta, joka olisi lumonnut minut. Se olisi ehkä saanut olla hieman kovapintaisempi, kun nyt se jäi hieman kompromissiksi kassamagneetin ja vaativan elokuvan välille. Ehkä unimaailmoista olisi voitu repiä enemmän irti? Ehkä elokuva olisi voinut mennä vielä syvemmälle? En tiedä, enkä toisaalta valitakaan, koska tällaisenaankin Inception jää varmasti mieleen vuoden 2010 parempina elokuvina, ja vaativuusruuvin säätäminen kohdilleen (juuri minulle sopivalle kohdalle!) on itsessään vaativaa hommaa. Suosittelen. 4/5.
lauantai 24. heinäkuuta 2010
48 Hrs. (1982)
Pitkästä aikaa taas tyhjentelin digiboksille jääneitä elokuvia, ja pisimpään katsomatta ollut raina oli 48 tuntia. Kyseessä on toimintakomedia, jossa Nick Nolten esittämä kärttyisä poliisi Jack Cates rekrytoi avukseen Eddie Murphyn esittämän, kalterihotellissa asuvan Reggie Hammondin jahdatessaan muutamaa poliisintappajaa ja vankikarkuria. Aikaa on 48 tuntia, jonka jälkeen Hammond on palautettava lukemaan tiilenpäitä.
Jos nyt aloitan huonoista asioista. En oikeastaan pidä Nick Noltesta, enkä Eddie Murphystä. Murphyn tapauksessa se tosin voi johtua hänen roolihahmoistaankin. 48 tuntia painottuu ehkä hieman liikaa sinne komedian puolelle, ja etenkin Murphyn hahmon koomikkomaisuus ja cooliusyrittely pilaa minusta tunnelmaa. Sellaista jännitystä ei pääse syntymään, kun toinen sankareistamme kiertää baareissa iskemässä (vieläpä onnistuneesti) naisia niinkin nerokkailla iskurepliikeillä kuin että pitäisi saada seksiä. Kaikkiaan elokuva tuntuu hieman vanhalta. sen huomaa jotenkin musiikista ja valko- ja tummaihoisten välisten suhteiden käsittelystä; valkoihoisuus samaistetaan junttiuteen (kantribaari, parisuhteet menevät mönkään), tummaihoisuus cooliuteen (koko Reggie Hammondin hahmo), jolle tietysti silloin saattoi olla vielä Yhdysvalloissa tilausta. Nykyään amerikkalaisessa tuotannossa ei kai enää tehdä suurta numeroa ihonväristä, ellei ihan 2000-luvun alussa vielä joissain tapauksissa (presidentti David Palmer 24:n ensimmäisillä kausilla). Elokuva toki pitäisi nähdä aikansa tuotteena, mutta luulenpa että jo silloin koettiin tämänkin elokuvan trillerielementin kärsineen itse elokuvan kannalta turhista juonteista.
Elokuva nyt ei kuitenkaan ole mikään täysi susi, etenkin jos katsomme hieman läpi sormien 28 vuotta taaksepäin. Vaikka tunnelmaa kampitetaan huumorilla, on 48 tuntia kuitenkin myös jännäri. Siinä on pahat rosvot, joita vastaan poliisi ja kiltimpi rosvo käyvät yhteistuumin. Päähahmot eivät ole mitään sinisilmäisiä amerikkalaissankareita, siinä on kiivaita tulitaisteluita ja pattitilanteita. Kyllä tämä nyt viihteestä ja kasaritripistä menee. 2/5.
Jos nyt aloitan huonoista asioista. En oikeastaan pidä Nick Noltesta, enkä Eddie Murphystä. Murphyn tapauksessa se tosin voi johtua hänen roolihahmoistaankin. 48 tuntia painottuu ehkä hieman liikaa sinne komedian puolelle, ja etenkin Murphyn hahmon koomikkomaisuus ja cooliusyrittely pilaa minusta tunnelmaa. Sellaista jännitystä ei pääse syntymään, kun toinen sankareistamme kiertää baareissa iskemässä (vieläpä onnistuneesti) naisia niinkin nerokkailla iskurepliikeillä kuin että pitäisi saada seksiä. Kaikkiaan elokuva tuntuu hieman vanhalta. sen huomaa jotenkin musiikista ja valko- ja tummaihoisten välisten suhteiden käsittelystä; valkoihoisuus samaistetaan junttiuteen (kantribaari, parisuhteet menevät mönkään), tummaihoisuus cooliuteen (koko Reggie Hammondin hahmo), jolle tietysti silloin saattoi olla vielä Yhdysvalloissa tilausta. Nykyään amerikkalaisessa tuotannossa ei kai enää tehdä suurta numeroa ihonväristä, ellei ihan 2000-luvun alussa vielä joissain tapauksissa (presidentti David Palmer 24:n ensimmäisillä kausilla). Elokuva toki pitäisi nähdä aikansa tuotteena, mutta luulenpa että jo silloin koettiin tämänkin elokuvan trillerielementin kärsineen itse elokuvan kannalta turhista juonteista.
Elokuva nyt ei kuitenkaan ole mikään täysi susi, etenkin jos katsomme hieman läpi sormien 28 vuotta taaksepäin. Vaikka tunnelmaa kampitetaan huumorilla, on 48 tuntia kuitenkin myös jännäri. Siinä on pahat rosvot, joita vastaan poliisi ja kiltimpi rosvo käyvät yhteistuumin. Päähahmot eivät ole mitään sinisilmäisiä amerikkalaissankareita, siinä on kiivaita tulitaisteluita ja pattitilanteita. Kyllä tämä nyt viihteestä ja kasaritripistä menee. 2/5.
keskiviikko 21. heinäkuuta 2010
Transporter 2 (2005)
Ensimmäinen Transporter-elokuva oli (muistaakseni) yllättävän hyvää tasoa oleva, eurooppalaiselta tuntuva tyylikäs toimintaelokuva, jossa työkseen "tavaraa" kuljettava ex-sotilas ajaa autolla. Sittemmin elokuvalle on saatu jo kaksikin jatko-osaa, joista olen nyt katsonut ensimmäisen.
Jatko-osat ovat harvemmin ensimmäistä osaa parempia, eikä ensimmäinenkään Transporter mikään vuoden elokuvatapaus ollut kaikesta huolimatta. Jatko-osa iskee seuraavan vaihteen silmään: luvassa on lisää toimintaa ja lisää kaahailua. Harmi, että tarina on jätetty vähän sivuseikaksi, ja viimeisetkin realismin rippeet nakattu roskakoriin. Transporter 2 on elokuva, jossa Jason Stathamin esittämä sankari sattumalta huomaa pommin autonsa pohjassa, arvaa pahisten räjäyttävän sen heti kun silmä välttää, ja lähtee sitten ajamaan tuhatta ja sataa satama-alueella, ja onnistuu lennättämään autonsa niin, että se ensinnäkin kierähtää akselinsa ympäri, ja nousee juuri niin korkealle, että sataman nostokurjen koukku yltää juuri sen verran, että pommin kahva takertuu siihen, ja Audi putoaa neljälle renkaalle täysin naarmuttomana, edelleen uutuuttaan kiiltävänä. Taide-elokuvaa tai vakavaa draamaa odottavat voivat tosiaan jättää tämän elokuvan väliin.
Eihän tällaisia elokuvia tietenkään katsota siksi, että haluttaisiin realismia, draamaa tai ideoilla leikittelyä. Näitä katsotaan siksi, että halutaan rentoutua, kääntää aivot nollille ja kuluttaa puolisentoista tuntia. Transporter 2 ei ole ihan yhtä tyylikäs kuin ensimmäinen - itse asiassa siinä on vähän enemmän sellaista B-elokuvan tuntua, eivätkä antagonistit ole sillä tavalla karismaattisia, kuin tällaisissa elokuvissa pitäisi olla - on vain rasvaletti-huumepomo ja räikeästi meikattu psykoottinen naistappaja, joka erityisesti vaikuttaa tekaistulta hahmolta, kun on pitänyt saada jonkinlainen "erikoisuus" pahikseksi. Häntä näyttelee minun kanssa samanikäinen näyttelijä Kate Nauta, ja vaikka nimi nyt ei miestä tai naista pahennakaan, ei se helpotakaan suhtautumista hahmoon.
Elokuva on kyllä ihan nätti, ja erityisesti Jason Statham sopii tuiman Frankin rooliin kuin valettu. Kuten elokuvaakaan, ei Stathamiakaan voi kehua aivan objektiivisesti mainioksi, mutta asiansa hän todella ajaa erinomaisesti. 2/5.
Jatko-osat ovat harvemmin ensimmäistä osaa parempia, eikä ensimmäinenkään Transporter mikään vuoden elokuvatapaus ollut kaikesta huolimatta. Jatko-osa iskee seuraavan vaihteen silmään: luvassa on lisää toimintaa ja lisää kaahailua. Harmi, että tarina on jätetty vähän sivuseikaksi, ja viimeisetkin realismin rippeet nakattu roskakoriin. Transporter 2 on elokuva, jossa Jason Stathamin esittämä sankari sattumalta huomaa pommin autonsa pohjassa, arvaa pahisten räjäyttävän sen heti kun silmä välttää, ja lähtee sitten ajamaan tuhatta ja sataa satama-alueella, ja onnistuu lennättämään autonsa niin, että se ensinnäkin kierähtää akselinsa ympäri, ja nousee juuri niin korkealle, että sataman nostokurjen koukku yltää juuri sen verran, että pommin kahva takertuu siihen, ja Audi putoaa neljälle renkaalle täysin naarmuttomana, edelleen uutuuttaan kiiltävänä. Taide-elokuvaa tai vakavaa draamaa odottavat voivat tosiaan jättää tämän elokuvan väliin.
Eihän tällaisia elokuvia tietenkään katsota siksi, että haluttaisiin realismia, draamaa tai ideoilla leikittelyä. Näitä katsotaan siksi, että halutaan rentoutua, kääntää aivot nollille ja kuluttaa puolisentoista tuntia. Transporter 2 ei ole ihan yhtä tyylikäs kuin ensimmäinen - itse asiassa siinä on vähän enemmän sellaista B-elokuvan tuntua, eivätkä antagonistit ole sillä tavalla karismaattisia, kuin tällaisissa elokuvissa pitäisi olla - on vain rasvaletti-huumepomo ja räikeästi meikattu psykoottinen naistappaja, joka erityisesti vaikuttaa tekaistulta hahmolta, kun on pitänyt saada jonkinlainen "erikoisuus" pahikseksi. Häntä näyttelee minun kanssa samanikäinen näyttelijä Kate Nauta, ja vaikka nimi nyt ei miestä tai naista pahennakaan, ei se helpotakaan suhtautumista hahmoon.
Elokuva on kyllä ihan nätti, ja erityisesti Jason Statham sopii tuiman Frankin rooliin kuin valettu. Kuten elokuvaakaan, ei Stathamiakaan voi kehua aivan objektiivisesti mainioksi, mutta asiansa hän todella ajaa erinomaisesti. 2/5.
tiistai 13. heinäkuuta 2010
Harry Brown (2009)
Pidin eräänä viikonloppuna hellettä vilpoisessa elokuvateatterissa, ja kävin katsomassa koleanharmaan elokuvan nimeltä Harry Brown. Se kertoo perheensä menettäneestä, iäkkäästä miehestä, jonka ainoa ilo elämässä on juoda muutama kalja ja pelata erä shakkia kaverinsa kanssa. Molempien seniorikansalaisten elämä pyörii niin kolkossa lähiössä, että suomalaisetkin kerrostalokasarmit vaikuttavat iloisilta ja pirteiltä. Ja kun lähiöissä ollaan, niin ollaan myös niiden kuninkaiden, täysin pitelemättömien, huumeissa ja laittomissa käsiaseissa kylpevien nuorisorikollisten armoilla. Ja ne narkkariruhtinaat ovat ottaneet Harryn kaverin silmätikukseen, ja kun pahin käy, Harrystä kuoriutuu bronsonilainen kostaja.
Onhan näitä vigilante-elokuvia tietysti nähty, ja jos jokin, niin juuri se on vialla Harry Brownissa. Keski-ikäisen arkkitehdin sijasta omaa oikeutta alkaa jakamaan eläkeläismies, ja yhdysvaltalainen suurkaupunki on vaihdettu brittiläiseen räkälähiöön. Jossain vaiheessa poliisit sekaantuvat kuvioihin, ja pääsevät ehkä Harryn jäljillekin ja ovat sitten epävirallisesti vielä kiitollisia hänelle. Nähty on.
Mutta sen kummempaa vikaa rainassa ei ole. Vigilante-genren edustajana se on toimivampi kuin parin vuoden takainen Death Sentence. Harry Brown ei tuntuisi valahtavan sille tasolle, jossa räkänokkien niittämisestä tulee pääasia, ja jossa seuraavan tapon tulee viihteen nimissä olla edellistä raaempi. Tätähän elokuvassa muun muassa kritisoidaan - sodassa Harry ja kumppanit tappoivat vihollisia, koska isänmaan etu sitä vaati, jenginuoret tappavat koska se on heille viihdettä. Ja elokuvissakävijät katsovat Harry Brownia, koska se on meille viihdettä.
Pääasiassa Harry Brown on tutkielma siitä, mitä tapahtuu kun nuoret eivät enää hyväksy auktoriteettejä, ja kun he ovat oppineet voivansa vähät välittää auktoriteeteistä tietäen hyvin, etteivät ne voi heille mitään. Vanhempia ei tarvitse kunnioittaa, vaan itse asiassa heidän postiluukuista voi nakata roihuavan kasan paskaa. Poliisit eivät voi koskea heihin, riittää kun räkänokka on muistaa olla tunnustamatta ja hokee välillä hey I've got rights. Onko keinoa saada kärpästen herran seuraajiksi kääntyneet käyttäytymään taas ihmisiksi? En tiedä, mutta tässä elokuvassa tie yhteiskuntarauhaan käy vatsan, aivojen ja muiden ruumiinosien kautta, tai pikemminkin lävitse.
Harry Brown ansaitsee varovaiset suositteluni. Hirveän paljon uutta se ei tarjoa, mutta suoriutuu kuitenkin varsin kelvollisesti genrensä edustajana.
3/5.
Onhan näitä vigilante-elokuvia tietysti nähty, ja jos jokin, niin juuri se on vialla Harry Brownissa. Keski-ikäisen arkkitehdin sijasta omaa oikeutta alkaa jakamaan eläkeläismies, ja yhdysvaltalainen suurkaupunki on vaihdettu brittiläiseen räkälähiöön. Jossain vaiheessa poliisit sekaantuvat kuvioihin, ja pääsevät ehkä Harryn jäljillekin ja ovat sitten epävirallisesti vielä kiitollisia hänelle. Nähty on.
Mutta sen kummempaa vikaa rainassa ei ole. Vigilante-genren edustajana se on toimivampi kuin parin vuoden takainen Death Sentence. Harry Brown ei tuntuisi valahtavan sille tasolle, jossa räkänokkien niittämisestä tulee pääasia, ja jossa seuraavan tapon tulee viihteen nimissä olla edellistä raaempi. Tätähän elokuvassa muun muassa kritisoidaan - sodassa Harry ja kumppanit tappoivat vihollisia, koska isänmaan etu sitä vaati, jenginuoret tappavat koska se on heille viihdettä. Ja elokuvissakävijät katsovat Harry Brownia, koska se on meille viihdettä.
Pääasiassa Harry Brown on tutkielma siitä, mitä tapahtuu kun nuoret eivät enää hyväksy auktoriteettejä, ja kun he ovat oppineet voivansa vähät välittää auktoriteeteistä tietäen hyvin, etteivät ne voi heille mitään. Vanhempia ei tarvitse kunnioittaa, vaan itse asiassa heidän postiluukuista voi nakata roihuavan kasan paskaa. Poliisit eivät voi koskea heihin, riittää kun räkänokka on muistaa olla tunnustamatta ja hokee välillä hey I've got rights. Onko keinoa saada kärpästen herran seuraajiksi kääntyneet käyttäytymään taas ihmisiksi? En tiedä, mutta tässä elokuvassa tie yhteiskuntarauhaan käy vatsan, aivojen ja muiden ruumiinosien kautta, tai pikemminkin lävitse.
Harry Brown ansaitsee varovaiset suositteluni. Hirveän paljon uutta se ei tarjoa, mutta suoriutuu kuitenkin varsin kelvollisesti genrensä edustajana.
3/5.
Tunnisteet:
elokuvateatterikäynnit,
jännitys,
toiminta,
vigilante
tiistai 6. heinäkuuta 2010
Battlestar Galactica, 2. kausi (2005-2006)
Nyt on katsastettu toinen kausi uutta Galacticaa ja kyllä, se vain parantaa ensimmäisestä kaudesta. Jaksot ovat kauttaaltaan huippuluokkaa poislukien pieni suvantovaihe kauden jälkipuoliskolla, jolloin tarjoillaan useampi keskinkertainen jakso putkeen.
Minulla ei taida juurikaan olla lisättävää ykköskauden katsaukseeni. Battlestar Galactica on edelleen erinomainen sarja, joka ei säästele henkilöhahmojaan, ei katsojaa, jossa käsikirjoittajat tekevät välillä hyvinkin rohkeita ratkaisuja. Se ei edelleenkään sorru lapsekkuuksiin. Ei tätä voi kuin suositella.
Koska mitään erityistä lisättävää ei jäänyt, ajattelin kirjata jaksokohtaiset arviot, kuten aikanaan tein Voyagerille (pitäisi ehkä siirtää ne arviot tämän blogin puolelle ja lisätä kuvaruutukaappaukset). Aloitin niiden kirjoittamisen kuitenkin vasta kauden alun jälkeen, jaksosta The Final Cut, joten ensimmäisille jaksoille kirjoitan vain lyhyesti jotain. Annan kaikille arvosanan 4, sillä vaikka en enää jaksokohtaisia vahvuuksia muista, sen muistan että kausi oli todella timanttinen juurikin tuohon The Final Cutiin saakka.
Yhteenvetona annan uuden Galactican toiselle kaudelle arvosanan 5/5. Vaikka jaksojen pisteytysten keskiarvo jääneekin ehkä sinne nelosen paikkeille, ja vaikka joukkoon mahtuu muutama huti, on BSG silti täyttä tavaraa, ja koska en suoraan sanottuna tiedä, millainen kolmoskausi tulee edes olemaan, käytän nyt tilaisuuteni antaa mahdollisesti parhaimman kauden arvosana, jos sarja muuttuukin heikompaan suuntaan. Olen kyllä optimistinen, mutta enempiä spoilaamatta voidaan mainita, että edellä jo kertaalleen mainitut käsikirjoittajien ratkaisut eivät ole turvallisuushakuisemmasta päästä.
---
Scattered: Laivasto on kaoottisessa tilassa, komentaja Adama vain kriittisessä. Juopon eversti Tigh'n täytyy ottaa komento, kun Galactica joutuu eroon muista. 4/5
Valley of Darkness: Alienia Galactican tapaan, nyt käytävillä vain juoksentelevat cylon-centurionit. Adama on edelleen kuoleman kielissä. 4/5
Fragged: Kobolille nalkkiin jääneet sotilaat ajautuvat henkilöstökonflikteihin. Tigh julistaa poikkeustilan. 4/5
Resistance: Kobolilta löytyy muitakin eloonjääneitä. Adama palaa tajuihinsa. 4/5
The Farm: Kobolilla cylonit pitävät ihmisiä kiinni matrixilaisissa kojeissa. 4/5
Home, part 1: Adama pitää jälleen komentoa, mutta hän ei ole enää sama mies. Presidentti Roslinin porukka lähtee etsimään "Athenan hautaa". 4/5
Home, part 2: Adama päättää yhdistää jakautuneen laivaston henkiinjäämistodennäköisyyden nostamiseksi. Athenan hauta löytyy, ja samalla saadaan hieman toivoa, että mystinen Maa-planeetta todella on olemassa. 4/5.
The Final Cut: Tutkiva journalisti (Lucy Lawless) haluaa lukijoita, siis kohujutun. Siviiliväestön ja armeijan välissä on paha juopa, joka on syntynyt paitsi tavallisesta auktoriteettivihasta, myös eversti Tigh'n aikana aikaisemmassa jaksossa sattuneesta "Gideonin verilöylystä", jossa muutama siviili sai luodista. The Final Cut on oikeastaan ensimmäinen jakso koko sarjassa, joka tuntuu "tavalliselta", so. irralliselta jaksolta, vaikka kytköksiä aiempiin tapahtumiin löytyykin, eikä se ole kovin onnistunut. Huonomaineisen, viinaanmenevän everstimme murhauhka tuntuu niin kovin epäuskottavan teatraaliselta, että kyseessä voisi siltä osin olla joku tyypillinen sarjamurhaviihdesarjan täytejakso. Joka tapauksessa Babylon 5 teki jo paremmin "sarjan sankarit TV-reportterin silmin"-jakson, ja peräti kaksi kertaa (And Now for a Word ja Illusion of Truth). Lopun yllätyskäännekään ei oikein pelasta. 2/5.
Flight of the Phoenix: Vieläkin hieman täytejakson makua - kauden alussa Galactican tietoverkot jouduttiin kytkemään intranetiksi laskentatehon kasvattamiseksi, ja sen jäljiltä järjestelmään jäi tähän asti piilossa pysytellyt Cylonien virus. Nyt se aktivoituu, ja alkaa kääntämään aluksen järjestelmiä miehistöä vastaan. Onneksi Cylon-Sharon pystyy auttamaan. Samalla päällikkö Tyrol rakentaa hävittäjän, tuosta noin vain. Äh, tämä olisi hyvin voinut olla keskinkertainen jakso Trekkiä. 2/5.
Pegasus: Notkahdus jäi lyhyeksi - Pegasus on jaksona täyttä rautaa. Aluksi tunnelma on katossa, kun Galactica kohtaa toisen joukkotuhoa pakoon päässeen taistelualuksen, Pegasuksen. Tunnelma alkaa kuitenkin muuttua amiraali Cainin otettua ylempiarvoisena vallan, ja alettua soveltaa hänen tapaansa johtaa. DVD:llä on tunnin versio jaksossa. Televisiosta on leikattu hieman lyhyemmäksi ymmärtääkseni melko kuuluisakin kohtaus, joka ei ole ihan kaikkien mieleen. Puhun siis raiskauksesta. Minuun jakso kaiken kaikkiaan jätti vaikutuksen, ja viimeiset 20 minuuttia katselin sitä ihmetellen, miten voi olla näin hyvä. Anteeksi ylisanat. 5/5.
Resurrection ship, pt. 1: Välitöntä jatkoa cliffhangeriin päättyneelle Pegasukselle. Sarjan mytologiaan kuuluu oleellisesti se, että kuollessaan cylon ei varsinaisesti kuole, vaan sen "tietoisuus" siirtyy toiseen kehoon (kaiken aikaa taustalla pyörivän Helo-Sharon-Tyrol -kolmiodraaman syistä on juuri tässä). Kuulustellessaan Pegasuksen omaa cylon-vankia, Kutosen kopiota, tohtori Baltar saa tietää "henkiinherätysaluksesta", joka mahdollistaa tällaisen tietoisuussiirron myös avaruuden laitamilla, kaukana cylonien tukikohdista. Samaan aikaan kun siirtokuntien laivasto suunnittelee iskua cylonia vastaan, suunnittelevat Adama ja Cain toimia myös toisiaan vastaan. Hieman väliteoksen makua, mutta tämä onkin trilogian toinen osa. 4/5.
Resurrection ship, pt. 2: Edellisen jakson tapahtumat saavat päätöksensä. Ihan ei Pegasuksen tasolla tässä ylletä, vaikka toiveet olivat korkealla. Jakso oli ehkä vähän liian positiivinen, mutta ainahan ei voi voittaa. 4/5.
Epiphanies: Hieman välijakson makua, jossa aavistuksen verran ärsyttävän ihmeratkaisun (joka kaiketikin oli kyllä odotettavissa) lisäksi tarjoillaan mielenkiintoista juonenrakentelua vastaisuuden varalle, ja valotetaan vähän sitä, mitä presidentti Roslin puuhaili viimeisinä päivinä ennen Cylonien hyökkäystä. 3/5.
Black Market: Jälleen yksi hieman välijakson makuinen jakso, jossa käsitellään markkinataloutta tilanteessa, jossa tavaroista on puutetta. Ihan kelvollinen jakso, joka kuitenkin alkaa ihan hiljattain käytetyllä "48 hours earlier"-tekniikalla, joka tässä tuntuu jo hieman toistolta. Leen "rakastettu" tuntui hieman hihasta reväistyltä - onko häntä näkynyt aikaisemmin? Tietenkään ei voi ihailla, miten sujuvasti sankareina pidetyt päähahmotkin tukevat avoimesti prostituutiota. 3/5.
Scar: Myös cylonien raider-alukset ovat sitä lajia, joka syntyy kuoltuaan uudestaan - paitsi nyt kun ylösnousemusalus on tuhottu. Tämäkin jakso rakentaa jännitettä sillä, että siinä esitetään "xx hours earlier"-tekniikalla takaumia, tosin tällä kertaa niin, että nykyhetkeä ja menneisyyttä esitellään lomittain koko jakson ajan, ja lopussa ne yhtenevät. Ja jos Black Marketissa esiteltiin Leetä kärsivänä ihmisenä, on tällä kertaa vuorossa itsetuhoinen Kara eli Starbuck, joka on alkanut ryyppäämään, ja joka itkee rakkaansa perään. Ajatus veteraani-cylonista on hyvä, mutta yhden jakson sisään tungettuna se ei ihan saavuta sellaista uhkaavuutta, että katsojakin suhtautuisi siihen jonkinlaisena legendana. 2/5.
Sacrifice: Panttivankidraama Galactican tapaan on ihan toimiva jakso ja olisi mainio välipala, ellei sitä edeltäisi koko joukko välipaloja. Jaksossa kuitenkin selvästi asetetaan pöydälle aineksia tulevaan. 3/5.
Captain's Hand: No nyt aletaan taas puhua. Pitkän keskinkertaisuuden putken jälkeen näemme valoa. Kuukausi on kulunut edellisen jakson tapahtumista, Lee ja Starbuckin välit ovat hieman kireät, ja Pegasuksen komentajaksi ylennetty insinööri ei hallitse esimiestehtäviään, ja tekee sitten pahan virheen. Sillä välin presidentti Roslin joutuu ottamaan kantaa, onko abortti oikein tilanteessa, jossa ihmisiä on jäljellä 48 tuhatta henkeä, eikä asiaa helpota se, että vaalit ovat tulossa, jolloin pitäisi tietenkin luvata pelkkää mannaa kansalaisille. Vielä vähemmän asiaa helpottaa se, että varapresidentti Baltar asettuu myös ehdolle. Odotukset loppukaudeksi kasvavat. 4/5.
Downloaded: Teaserin perusteella jakso käsittelee henkiinherätettyjen cylonien, ja nimenomaan Kutosen ja Sharonin tuntoja. Jakso kuitenkin on täyttä rautaa. Kuten oikea Baltar näkee omatuntonsa cylonien pussiin pelaavana Kutosena, oikea (?) Kutonen näkee Baltarin omantuntonsa kuvana ja äänitorvena. Samaan aikaan Galacticalla toinen Sharon saa kauan odotetun vauvan. Presidentti ja muut eivät kuitenkaan oikein niele sitä, että vauvaa jotenkin käytettäisiin heitä vastaan, joten se on ehkä tapettava. Tai jotain. Niin tai näin, erinomainen jakso. 5/5.
Lay Down Your Burdens, pt. 1: Tyrol näkee painajaisia ja hakkaa Callyn. Dean Stockwellin esittämä pappi terapoi häntä. Samaan aikaan sotaväki suunnittelee pelastusoperaatiota Capricalle, jonne jumiin jääneistä vastarintajoukoista tulimme muistutetuiksi edellisessä jaksossa. Siviiliväki taas kohisee vaaleista, ja Roslin ja populistinen Baltar (populistisen Zarekin avustuksella) käyvät vaaliväittelyitä, ja huolimatta siitä, ettei Baltar tajua politiikasta mitään, hän vaikuttaisi keräävän huolestuttavaa suosiota. LDYB selvästi tähtää johonkin, mutta kaksiosaisen jakson ensimmäisenä puoliskona se ei ole ooh!aah!-luokkaa. Haluaisin antaa suuremman arvosanan, mutta kuin se on toisaalta huonompi kuin Captain's Hand, joten 3/5.
Lay Down Your Burdens, pt. 2: Mitä tähän nyt sanoisi? Ensimmäisen osan tapahtumat saavat jatkoa. Capricalle lähtenyt pelastuspartio selviää, vaalit pidetään, cylonit jättävät Caprican ja katoavat omille teilleen. Varsin hyvä jakso, ja arvelin kauden päättyvän vaalituloksen selviämiseen ja erääseenkin itsemurhaiskuun. Vaan ei, ruutuun lävähtää teksti "One year later", ja jakso venyykin tunnin mittaiseksi. Vaikka jakso ei saanutkaan minua nousemaan jaloilleni ja taputtamaan innokkaasti, maltan silti tuskin odottaa kolmoskauden katsomista, sillä se tulee olemaan hyvin erilainen aiempaan verrattuna. 4/5.
Minulla ei taida juurikaan olla lisättävää ykköskauden katsaukseeni. Battlestar Galactica on edelleen erinomainen sarja, joka ei säästele henkilöhahmojaan, ei katsojaa, jossa käsikirjoittajat tekevät välillä hyvinkin rohkeita ratkaisuja. Se ei edelleenkään sorru lapsekkuuksiin. Ei tätä voi kuin suositella.
Koska mitään erityistä lisättävää ei jäänyt, ajattelin kirjata jaksokohtaiset arviot, kuten aikanaan tein Voyagerille (pitäisi ehkä siirtää ne arviot tämän blogin puolelle ja lisätä kuvaruutukaappaukset). Aloitin niiden kirjoittamisen kuitenkin vasta kauden alun jälkeen, jaksosta The Final Cut, joten ensimmäisille jaksoille kirjoitan vain lyhyesti jotain. Annan kaikille arvosanan 4, sillä vaikka en enää jaksokohtaisia vahvuuksia muista, sen muistan että kausi oli todella timanttinen juurikin tuohon The Final Cutiin saakka.
Yhteenvetona annan uuden Galactican toiselle kaudelle arvosanan 5/5. Vaikka jaksojen pisteytysten keskiarvo jääneekin ehkä sinne nelosen paikkeille, ja vaikka joukkoon mahtuu muutama huti, on BSG silti täyttä tavaraa, ja koska en suoraan sanottuna tiedä, millainen kolmoskausi tulee edes olemaan, käytän nyt tilaisuuteni antaa mahdollisesti parhaimman kauden arvosana, jos sarja muuttuukin heikompaan suuntaan. Olen kyllä optimistinen, mutta enempiä spoilaamatta voidaan mainita, että edellä jo kertaalleen mainitut käsikirjoittajien ratkaisut eivät ole turvallisuushakuisemmasta päästä.
---
Scattered: Laivasto on kaoottisessa tilassa, komentaja Adama vain kriittisessä. Juopon eversti Tigh'n täytyy ottaa komento, kun Galactica joutuu eroon muista. 4/5
Valley of Darkness: Alienia Galactican tapaan, nyt käytävillä vain juoksentelevat cylon-centurionit. Adama on edelleen kuoleman kielissä. 4/5
Fragged: Kobolille nalkkiin jääneet sotilaat ajautuvat henkilöstökonflikteihin. Tigh julistaa poikkeustilan. 4/5
Resistance: Kobolilta löytyy muitakin eloonjääneitä. Adama palaa tajuihinsa. 4/5
The Farm: Kobolilla cylonit pitävät ihmisiä kiinni matrixilaisissa kojeissa. 4/5
Home, part 1: Adama pitää jälleen komentoa, mutta hän ei ole enää sama mies. Presidentti Roslinin porukka lähtee etsimään "Athenan hautaa". 4/5
Home, part 2: Adama päättää yhdistää jakautuneen laivaston henkiinjäämistodennäköisyyden nostamiseksi. Athenan hauta löytyy, ja samalla saadaan hieman toivoa, että mystinen Maa-planeetta todella on olemassa. 4/5.
The Final Cut: Tutkiva journalisti (Lucy Lawless) haluaa lukijoita, siis kohujutun. Siviiliväestön ja armeijan välissä on paha juopa, joka on syntynyt paitsi tavallisesta auktoriteettivihasta, myös eversti Tigh'n aikana aikaisemmassa jaksossa sattuneesta "Gideonin verilöylystä", jossa muutama siviili sai luodista. The Final Cut on oikeastaan ensimmäinen jakso koko sarjassa, joka tuntuu "tavalliselta", so. irralliselta jaksolta, vaikka kytköksiä aiempiin tapahtumiin löytyykin, eikä se ole kovin onnistunut. Huonomaineisen, viinaanmenevän everstimme murhauhka tuntuu niin kovin epäuskottavan teatraaliselta, että kyseessä voisi siltä osin olla joku tyypillinen sarjamurhaviihdesarjan täytejakso. Joka tapauksessa Babylon 5 teki jo paremmin "sarjan sankarit TV-reportterin silmin"-jakson, ja peräti kaksi kertaa (And Now for a Word ja Illusion of Truth). Lopun yllätyskäännekään ei oikein pelasta. 2/5.
Flight of the Phoenix: Vieläkin hieman täytejakson makua - kauden alussa Galactican tietoverkot jouduttiin kytkemään intranetiksi laskentatehon kasvattamiseksi, ja sen jäljiltä järjestelmään jäi tähän asti piilossa pysytellyt Cylonien virus. Nyt se aktivoituu, ja alkaa kääntämään aluksen järjestelmiä miehistöä vastaan. Onneksi Cylon-Sharon pystyy auttamaan. Samalla päällikkö Tyrol rakentaa hävittäjän, tuosta noin vain. Äh, tämä olisi hyvin voinut olla keskinkertainen jakso Trekkiä. 2/5.
Pegasus: Notkahdus jäi lyhyeksi - Pegasus on jaksona täyttä rautaa. Aluksi tunnelma on katossa, kun Galactica kohtaa toisen joukkotuhoa pakoon päässeen taistelualuksen, Pegasuksen. Tunnelma alkaa kuitenkin muuttua amiraali Cainin otettua ylempiarvoisena vallan, ja alettua soveltaa hänen tapaansa johtaa. DVD:llä on tunnin versio jaksossa. Televisiosta on leikattu hieman lyhyemmäksi ymmärtääkseni melko kuuluisakin kohtaus, joka ei ole ihan kaikkien mieleen. Puhun siis raiskauksesta. Minuun jakso kaiken kaikkiaan jätti vaikutuksen, ja viimeiset 20 minuuttia katselin sitä ihmetellen, miten voi olla näin hyvä. Anteeksi ylisanat. 5/5.
Resurrection ship, pt. 1: Välitöntä jatkoa cliffhangeriin päättyneelle Pegasukselle. Sarjan mytologiaan kuuluu oleellisesti se, että kuollessaan cylon ei varsinaisesti kuole, vaan sen "tietoisuus" siirtyy toiseen kehoon (kaiken aikaa taustalla pyörivän Helo-Sharon-Tyrol -kolmiodraaman syistä on juuri tässä). Kuulustellessaan Pegasuksen omaa cylon-vankia, Kutosen kopiota, tohtori Baltar saa tietää "henkiinherätysaluksesta", joka mahdollistaa tällaisen tietoisuussiirron myös avaruuden laitamilla, kaukana cylonien tukikohdista. Samaan aikaan kun siirtokuntien laivasto suunnittelee iskua cylonia vastaan, suunnittelevat Adama ja Cain toimia myös toisiaan vastaan. Hieman väliteoksen makua, mutta tämä onkin trilogian toinen osa. 4/5.
Resurrection ship, pt. 2: Edellisen jakson tapahtumat saavat päätöksensä. Ihan ei Pegasuksen tasolla tässä ylletä, vaikka toiveet olivat korkealla. Jakso oli ehkä vähän liian positiivinen, mutta ainahan ei voi voittaa. 4/5.
Epiphanies: Hieman välijakson makua, jossa aavistuksen verran ärsyttävän ihmeratkaisun (joka kaiketikin oli kyllä odotettavissa) lisäksi tarjoillaan mielenkiintoista juonenrakentelua vastaisuuden varalle, ja valotetaan vähän sitä, mitä presidentti Roslin puuhaili viimeisinä päivinä ennen Cylonien hyökkäystä. 3/5.
Black Market: Jälleen yksi hieman välijakson makuinen jakso, jossa käsitellään markkinataloutta tilanteessa, jossa tavaroista on puutetta. Ihan kelvollinen jakso, joka kuitenkin alkaa ihan hiljattain käytetyllä "48 hours earlier"-tekniikalla, joka tässä tuntuu jo hieman toistolta. Leen "rakastettu" tuntui hieman hihasta reväistyltä - onko häntä näkynyt aikaisemmin? Tietenkään ei voi ihailla, miten sujuvasti sankareina pidetyt päähahmotkin tukevat avoimesti prostituutiota. 3/5.
Scar: Myös cylonien raider-alukset ovat sitä lajia, joka syntyy kuoltuaan uudestaan - paitsi nyt kun ylösnousemusalus on tuhottu. Tämäkin jakso rakentaa jännitettä sillä, että siinä esitetään "xx hours earlier"-tekniikalla takaumia, tosin tällä kertaa niin, että nykyhetkeä ja menneisyyttä esitellään lomittain koko jakson ajan, ja lopussa ne yhtenevät. Ja jos Black Marketissa esiteltiin Leetä kärsivänä ihmisenä, on tällä kertaa vuorossa itsetuhoinen Kara eli Starbuck, joka on alkanut ryyppäämään, ja joka itkee rakkaansa perään. Ajatus veteraani-cylonista on hyvä, mutta yhden jakson sisään tungettuna se ei ihan saavuta sellaista uhkaavuutta, että katsojakin suhtautuisi siihen jonkinlaisena legendana. 2/5.
Sacrifice: Panttivankidraama Galactican tapaan on ihan toimiva jakso ja olisi mainio välipala, ellei sitä edeltäisi koko joukko välipaloja. Jaksossa kuitenkin selvästi asetetaan pöydälle aineksia tulevaan. 3/5.
Captain's Hand: No nyt aletaan taas puhua. Pitkän keskinkertaisuuden putken jälkeen näemme valoa. Kuukausi on kulunut edellisen jakson tapahtumista, Lee ja Starbuckin välit ovat hieman kireät, ja Pegasuksen komentajaksi ylennetty insinööri ei hallitse esimiestehtäviään, ja tekee sitten pahan virheen. Sillä välin presidentti Roslin joutuu ottamaan kantaa, onko abortti oikein tilanteessa, jossa ihmisiä on jäljellä 48 tuhatta henkeä, eikä asiaa helpota se, että vaalit ovat tulossa, jolloin pitäisi tietenkin luvata pelkkää mannaa kansalaisille. Vielä vähemmän asiaa helpottaa se, että varapresidentti Baltar asettuu myös ehdolle. Odotukset loppukaudeksi kasvavat. 4/5.
Downloaded: Teaserin perusteella jakso käsittelee henkiinherätettyjen cylonien, ja nimenomaan Kutosen ja Sharonin tuntoja. Jakso kuitenkin on täyttä rautaa. Kuten oikea Baltar näkee omatuntonsa cylonien pussiin pelaavana Kutosena, oikea (?) Kutonen näkee Baltarin omantuntonsa kuvana ja äänitorvena. Samaan aikaan Galacticalla toinen Sharon saa kauan odotetun vauvan. Presidentti ja muut eivät kuitenkaan oikein niele sitä, että vauvaa jotenkin käytettäisiin heitä vastaan, joten se on ehkä tapettava. Tai jotain. Niin tai näin, erinomainen jakso. 5/5.
Lay Down Your Burdens, pt. 1: Tyrol näkee painajaisia ja hakkaa Callyn. Dean Stockwellin esittämä pappi terapoi häntä. Samaan aikaan sotaväki suunnittelee pelastusoperaatiota Capricalle, jonne jumiin jääneistä vastarintajoukoista tulimme muistutetuiksi edellisessä jaksossa. Siviiliväki taas kohisee vaaleista, ja Roslin ja populistinen Baltar (populistisen Zarekin avustuksella) käyvät vaaliväittelyitä, ja huolimatta siitä, ettei Baltar tajua politiikasta mitään, hän vaikuttaisi keräävän huolestuttavaa suosiota. LDYB selvästi tähtää johonkin, mutta kaksiosaisen jakson ensimmäisenä puoliskona se ei ole ooh!aah!-luokkaa. Haluaisin antaa suuremman arvosanan, mutta kuin se on toisaalta huonompi kuin Captain's Hand, joten 3/5.
Lay Down Your Burdens, pt. 2: Mitä tähän nyt sanoisi? Ensimmäisen osan tapahtumat saavat jatkoa. Capricalle lähtenyt pelastuspartio selviää, vaalit pidetään, cylonit jättävät Caprican ja katoavat omille teilleen. Varsin hyvä jakso, ja arvelin kauden päättyvän vaalituloksen selviämiseen ja erääseenkin itsemurhaiskuun. Vaan ei, ruutuun lävähtää teksti "One year later", ja jakso venyykin tunnin mittaiseksi. Vaikka jakso ei saanutkaan minua nousemaan jaloilleni ja taputtamaan innokkaasti, maltan silti tuskin odottaa kolmoskauden katsomista, sillä se tulee olemaan hyvin erilainen aiempaan verrattuna. 4/5.
sunnuntai 27. kesäkuuta 2010
Con Air (1997)
On olemassa ainakin neljänlaista huonoa. Aidosti huonot elokuvat, kuten jotkut Uwe Böllin elokuvat, ovat kertakaikkiaan vain niin surkeita, ettei niistä löydy mitään hyvää, eikä niitä katso mielellään, jos ollenkaan. Sitten on olemassa niin-huonoja-että-ne-ovat-hyviä elokuvia, jotka objektiivisin kriteerein alittavat riman moninkertaisesti, mutta ovat huonoudessaan hauskoja. Kolmanneksi on olemassa elokuvia, joita pitää huonona ihan periaatteessa, olipa raina objektiivisin kriteerein vaikka minkälainen. En voisi koskaan antaa Sinkkuelämää-elokuville miinus yhtä pistettä enempää, vaikka ne ehkä olisivatkin ansainneet ainakin nolla. Sitten on olemassa periaatteessa huonoja elokuvia, joista vain tykkää. En nyt tiedä, mihin Hollywood-rahantekoelokuva Con Air sijoittuu, mutta välittömästi elokuvan katsomisen jälkeen sijoittaisin sen viimeksi mainittuun kategoriaan.
Ärsyttävästi murtava Nicolas Cage esittää Cameron Poe -nimistä ammattisotilasta, joka sotilaskomentonsa päätteeksi hakkaa vahingossa kuoliaaksi juntin, joka erehtyi uhittelemaan tämän vaimoa. Koittaa pitkä komennus kiven sisään, ja sinä päivänä, kun mies pääsee ehdonalaiseen, kaappaavat muut vangit lentokoneen, jonka kyydissä entinen sotapoikamme on matkalla ensitapaamiseen tyttärensä kanssa. Welcome to Con Air!
Elokuvaa tuskin voi kehua kovin älylliseksi. Siinä on tarpeettomia räjähdyksiä, linnakundit ja -kimmat ovat sen psykoottisia että käyttävät tarpeetonta väkivaltaa, John Cusackin esittämä kakkosprotagonisti on tarpeeton, hahmot muutenkin ovat lähinnä jonkinlaisia karikatyyrejä (tosin oli hauska nähdä Colm Meaney hänen Star Trek -persoonastaan reippaasti poikkeavassa roolissa), ja Hannibal Lecter -harjoitelma oli tarpeeton (ihan totta; miehellä ei ollut mitään muuta funktiota kuin räväyttää muutama halpa lecteriläinen kommentti aktiivisten toimijoiden toimista, ja shokeerata katsojia antamalla ymmärtää, että hän on aikeissa raiskata tyttölapsen).
Con Air ei kuitenkaan ole olemassa antaakseen katsojille älyllisiä virikkeitä. Maailmassa on kyllä tilaa niillekin yhtä lailla kuin puhtaalle viihteelle. Paljon ennemmin minä katselen aivot narikassa Con Airia kuin MTV3:n lauantain alkuillan räpellyksiä (tai no, nykyään sieltä näyttää tulevan Karpon parhaita, joten valinta ei olekaan selvä). Vaikka nykyään on olemassa jo huikeampia, vieläkin kovemmilla vauhdilla rullaavia rainoja, ei Con Air 13 vuotta vanhaksi teokseksi ole lainkaan siitä huonoimmasta päästä, vaikkakaan Nicolas Cage ei ole siedettävimmillään siinä. 3/5.
Ärsyttävästi murtava Nicolas Cage esittää Cameron Poe -nimistä ammattisotilasta, joka sotilaskomentonsa päätteeksi hakkaa vahingossa kuoliaaksi juntin, joka erehtyi uhittelemaan tämän vaimoa. Koittaa pitkä komennus kiven sisään, ja sinä päivänä, kun mies pääsee ehdonalaiseen, kaappaavat muut vangit lentokoneen, jonka kyydissä entinen sotapoikamme on matkalla ensitapaamiseen tyttärensä kanssa. Welcome to Con Air!
Elokuvaa tuskin voi kehua kovin älylliseksi. Siinä on tarpeettomia räjähdyksiä, linnakundit ja -kimmat ovat sen psykoottisia että käyttävät tarpeetonta väkivaltaa, John Cusackin esittämä kakkosprotagonisti on tarpeeton, hahmot muutenkin ovat lähinnä jonkinlaisia karikatyyrejä (tosin oli hauska nähdä Colm Meaney hänen Star Trek -persoonastaan reippaasti poikkeavassa roolissa), ja Hannibal Lecter -harjoitelma oli tarpeeton (ihan totta; miehellä ei ollut mitään muuta funktiota kuin räväyttää muutama halpa lecteriläinen kommentti aktiivisten toimijoiden toimista, ja shokeerata katsojia antamalla ymmärtää, että hän on aikeissa raiskata tyttölapsen).
Con Air ei kuitenkaan ole olemassa antaakseen katsojille älyllisiä virikkeitä. Maailmassa on kyllä tilaa niillekin yhtä lailla kuin puhtaalle viihteelle. Paljon ennemmin minä katselen aivot narikassa Con Airia kuin MTV3:n lauantain alkuillan räpellyksiä (tai no, nykyään sieltä näyttää tulevan Karpon parhaita, joten valinta ei olekaan selvä). Vaikka nykyään on olemassa jo huikeampia, vieläkin kovemmilla vauhdilla rullaavia rainoja, ei Con Air 13 vuotta vanhaksi teokseksi ole lainkaan siitä huonoimmasta päästä, vaikkakaan Nicolas Cage ei ole siedettävimmillään siinä. 3/5.
perjantai 25. kesäkuuta 2010
The Ghost Writer (2010)
Käyn varmaan liian harvoin elokuvateattereissa, etenkin kun asun sellaisen vieressä, mutta tällä viikolla tuli käytyä katsastamassa Roman Polanskin uutuus Ghost Writer, joka valmistui vasta menneisyyden saatua miehen kiinni ja Polanskin jouduttua kaltereiden taakse.
Miehestä voi yksityishenkilönä olla montaakin mieltä, mutta sen ei pidä antaa vaikuttaa siihen, mitä mieltä on hänestä elokuvaohjaajana, ja Ghost Writer onkin selvästi osaavien kätten töitä. Se on tyylikäs ja visuaalisesti kaunis teos. Se ei ole kovin vauhdikas, vaikka siinä mennäänkin suoraan asiaan, mikä saattaa joitain nuorempia, vauhtiin ja ehkä jonkinlaiseen shokeeraukseen tottuneita katsojia haitata. Henkilökohtaisesti kuitenkin nautin samanlaisesta hidastempoisuudesta, josta saimme nauttia noin 10 vuotta vanhemmassa Yhdeksännessä portissa. Itse asiassa Ghost Writerista minulle tuli näytöksen muutenkin mieleen Yhdeksäs portti. Päähenkilöissä on jotain samaa: he ovat perheettömiä, jotenkin "irrallisia" miehiä, molempien työ sijoittuu kirjojen maailmaan, ja kumpikin ajautuu jonkinlaisen etsivän rooliin, ja sen myötä ongelmiin. Molemmissa elokuvissa on samanlainen aavemainen tunnelma, Ghost Writerissa vain ei ole mitään yliluonnollista elementtiä.
Juonta en tässä sen kummemmin ala käymään läpi. Alkuasetelma on se, että Ewan McGregorin esittämä haamu (en tajunnut ennen kuin kotona, ettei hahmolle anneta nimeä, kuvittelin koko ajan vain olevani huonomuistinen) palkataan haamukirjoittajaksi Pierce Brosnanin esittämälle ex-pääministeri Adam Langille, jonka edellinen haamukirjoittaja löytyy kuolleena rannalta elämänkertateoksen ollessa loppusuoralla.
Näyttelijöistä puheenollen, ei ole pääosaesittäjissä valittamisen varaa. Ewan McGregor on minulle hieman tuntemattomampi hahmo, vaikka olen tietysti uudemmat Star Warsit nähnyt, ja tässä hän tekee varsin hyvää jälkeä työnsä kanssa hieman hukassa olevana kirjoittajana. Pierce Brosnan ja Olivia Williams ovat vaikuttavia pääministeripariskuntana ja jopa Kim Cattrall onnistuu nousemaan Sinkkuelämän yläpuolelle Langin - kieltämättä kylläkin samanthamaista seksuaalisuutta tihkuen. Saattaa tosin olla, että näen Cattrallin tunnetuimman roolihahmon sielläkin, missä sitä ei ole. Tai siis toiseksi tunnetuimman hahmon, tunnetuinhan on tietysti luutnantti Valeris Star Trek kutosesta.
Myöskin elokuvan visuaalinen ilme on kaunis. Elokuvan pitäisi sijoittua Yhdysvaltojen itärannikolle Martha's Vineyardiin, mutta Polanskin estyneisyyden vuoksi, johon elokuvassakin viitataan, on jouduttu käyttämään Syltin saarta Tanskan ja Saksan edustalla. Tämä ei haittaa, sillä ainakin minä nautin suunnattomasti harmaiden maisemien kylmästä värimaailmasta, joka sopii trillerin tunnelmaan erinomaisesti.
Täydellinen jännäri ei Ghost Writer ole, mutta sen puutteet eivät jälleen ole mitään yksittäisiä vikoja, vaan että jokin viimeinen silaus jää puuttumaan. DVD-hyllyyn tämä kuitenkin hankitaan, sitten kun sen aika on. 4/5.
Miehestä voi yksityishenkilönä olla montaakin mieltä, mutta sen ei pidä antaa vaikuttaa siihen, mitä mieltä on hänestä elokuvaohjaajana, ja Ghost Writer onkin selvästi osaavien kätten töitä. Se on tyylikäs ja visuaalisesti kaunis teos. Se ei ole kovin vauhdikas, vaikka siinä mennäänkin suoraan asiaan, mikä saattaa joitain nuorempia, vauhtiin ja ehkä jonkinlaiseen shokeeraukseen tottuneita katsojia haitata. Henkilökohtaisesti kuitenkin nautin samanlaisesta hidastempoisuudesta, josta saimme nauttia noin 10 vuotta vanhemmassa Yhdeksännessä portissa. Itse asiassa Ghost Writerista minulle tuli näytöksen muutenkin mieleen Yhdeksäs portti. Päähenkilöissä on jotain samaa: he ovat perheettömiä, jotenkin "irrallisia" miehiä, molempien työ sijoittuu kirjojen maailmaan, ja kumpikin ajautuu jonkinlaisen etsivän rooliin, ja sen myötä ongelmiin. Molemmissa elokuvissa on samanlainen aavemainen tunnelma, Ghost Writerissa vain ei ole mitään yliluonnollista elementtiä.
Juonta en tässä sen kummemmin ala käymään läpi. Alkuasetelma on se, että Ewan McGregorin esittämä haamu (en tajunnut ennen kuin kotona, ettei hahmolle anneta nimeä, kuvittelin koko ajan vain olevani huonomuistinen) palkataan haamukirjoittajaksi Pierce Brosnanin esittämälle ex-pääministeri Adam Langille, jonka edellinen haamukirjoittaja löytyy kuolleena rannalta elämänkertateoksen ollessa loppusuoralla.
Näyttelijöistä puheenollen, ei ole pääosaesittäjissä valittamisen varaa. Ewan McGregor on minulle hieman tuntemattomampi hahmo, vaikka olen tietysti uudemmat Star Warsit nähnyt, ja tässä hän tekee varsin hyvää jälkeä työnsä kanssa hieman hukassa olevana kirjoittajana. Pierce Brosnan ja Olivia Williams ovat vaikuttavia pääministeripariskuntana ja jopa Kim Cattrall onnistuu nousemaan Sinkkuelämän yläpuolelle Langin - kieltämättä kylläkin samanthamaista seksuaalisuutta tihkuen. Saattaa tosin olla, että näen Cattrallin tunnetuimman roolihahmon sielläkin, missä sitä ei ole. Tai siis toiseksi tunnetuimman hahmon, tunnetuinhan on tietysti luutnantti Valeris Star Trek kutosesta.
Myöskin elokuvan visuaalinen ilme on kaunis. Elokuvan pitäisi sijoittua Yhdysvaltojen itärannikolle Martha's Vineyardiin, mutta Polanskin estyneisyyden vuoksi, johon elokuvassakin viitataan, on jouduttu käyttämään Syltin saarta Tanskan ja Saksan edustalla. Tämä ei haittaa, sillä ainakin minä nautin suunnattomasti harmaiden maisemien kylmästä värimaailmasta, joka sopii trillerin tunnelmaan erinomaisesti.
Täydellinen jännäri ei Ghost Writer ole, mutta sen puutteet eivät jälleen ole mitään yksittäisiä vikoja, vaan että jokin viimeinen silaus jää puuttumaan. DVD-hyllyyn tämä kuitenkin hankitaan, sitten kun sen aika on. 4/5.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)